Kohtalon lintuja

Vaiti ja vakavana tuijottava täytetty käki kuuluu Biologisen museon kokoelmaan.

Aivan pian, ehkä näinä päivinä se taas tapahtuu: kuulemme kevään ensimmäisen käen kukkuvan. Viimeistään näin tapahtuu Erkin päivänä, sillä ”Erkki avaa käen suun”, sanottiin ennen. Moni osaa yhä leikillisesti ennustaa kukahdusten lukumäärästä omia elinvuosiaan tai häidensä ajankohtaa. Hupia nykyään, aikoinaan ainakin puoliksi totta.

Käen mieleenpainuva laulu on ennustanut ihmisen kohtaloa, ensimmäisen kukunnan ajankohta satokauden etenemistä ja sadon onnistumista, äänen kuulumissuunta vaikkapa tulevan puolison asuinpaikkaa. Jotkut uskomukset perustuvat käen tapojen tarkkailuun ja tulkintaan. Keskiaikainen englantilainen laulu kertoo, että käki imee pikkulintujen munia saadakseen kirkkaan lauluäänen. Todellisuudessa käki hävittää pikkulintujen munat ja tuo tilalle omansa, sillä se on lintumaailmassa poikkeuksellinen pesäloinen.  Juhannuksen jälkeen, viljantähkien jo näkyessä korsien latvassa käen laulu lakkaa, ja silloin sillä ”menee ohranvihne kurkkuun”. Se saattaa silloin jopa muuttua haukaksi – käki ja haukka muistuttavat näet lentäessään toisiaan.

Esivanhempamme elivät meihin verrattuna hyvin epävarmassa maailmassa

Monet lintu-uskomukset kiinnittyvät vuodenkierron ja ihmiselämän kriittisiin käänteisiin. Sadon onnistumisesta riippuivat elämä ja kuolema, pienikin sairaus saattoi koitua kohtaloksi ja ympärillä vaikuttivat tutkimattomat luonnon- ja jumalvoimat. Ei siis ihme, että luonnosta otettiin enteitä ja etenkin poikkeavat ilmiöt nähtiin ihmiselle annettuina merkkeinä. Enteisiin ei kuitenkaan aina tarvinnut alistua. Tulevaisuuteen saattoi vaikuttaa ja elämäänsä hallita taitamalla oikeat menettelytavat. Käkeen liittyvä esimerkki tästä on uskomus, jonka mukaan käki ”paskoi” ihmisen, joka kuuli sen kukunnan aamulla tyhjin vatsoin. Paskotun kohtaloksi tuli jäädä tuon hetken vankina heikoksi ja nälkäiseksi. Viisas siis varautui ja otti jo illalla esille leipäpalan, jonka heti aamulla söi.

Opetustaulussa kaksi käkeä ja kehrääjä. Turun museokeskus, opetuskokoelmat.

Siinä missä käki oli juhlava kohtalon kertoja, saivat eräät toiset lajit maineen ”pahan ilman lintuina”. Mustanpuhuvat varislinnut leimautuivat paholaiseen ja ennustivat kurjuutta ja kuolemaa. Vieläkin enemmän kammottiin yöllä liikkuvia ja äänteleviä pöllöjä. Hyviksi linnuksi nähtiin pääskyset, leivonen, västäräkki ja muut toiveikasta kesän tuloa edustavat lajit. Myös talviset pikkulinnut toivotettiin tervetulleiksi, vaikka poikkeuksellisia pihaan tulijoita muutoin kavahdettiin kuoleman enteinä. ”Sotaa se tietää”, kun palokärki koputtaa seinään.

Jotkut mielikuvat linnuista saattavat palautua kaukaisiin aikoihin. Myyttiset kurki, joutsen ja kotka olivat kerran kenties pyhiä olentoja. Arvellaan, että Suomen alueella kivikaudella asuneilla ihmisillä oli erityinen suhde vesilintuihin. Näin ehkä siksi, että vesilintujen munat toivat kevään niukkuuteen kaivattua ravintoa. Ne saattoivat jopa pelastaa talven nälkiinnyttämän ihmisen hengen. Siksikö lienee uskottu – kuten Kalevalastakin tiedämme – että koko maailma syntyi juuri vesilinnun munasta?