Teoria hyvästä taidenäyttelystä

Olisi ihan kivaa jos näyttelykävijäkin ymmärtäisi mitä kuraattori yrittää sanoa

Voiko taide pelastaa maailman?

WAMissa 5.10.2018 avautuvan Sisällissota -näyttelyn kuraattori Jonni Saloluoma pohtii kolmessa blogitekstissä taiteen etiikkaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa sekä sodan kauhujen kuvaamisen problematiikkaa.

Yksi näyttelykuraattorin työn oleellinen osa on näyttelyyn liittyvien salitekstien ja muun kirjallisen materiaalin tuottaminen: salitekstejä, mainostekstejä, tiedotteita, artikkeleita näyttelyjulkaisuihin, blogeihin ja sosiaaliseen mediaan. Näiden tekstien tarkoituksena antaa tietoa näyttelyn taiteilijoista ja teoksista, taustoittaa ja avata näyttelykävijälle näyttelyn teemoja ja merkityksiä.

Minulle näissä teksteissä on tärkeätä lyhyys ja keveys, selkeys ja ymmärrettävyys; olisi ihan kivaa jos näyttelykävijäkin ymmärtäisi mitä kuraattori yrittää sanoa. Hyvä näyttelyteksti on helppolukuinen, suhteellisen viitteellinen ja sen pääasiallinen tarkoitus on antaa paitsi tietoa, myös vihjeitä ja ajatuksia tulkinnoille ja taiteen kokemiselle sekä niille, joille se on tärkeätä, avaimia teosten ymmärtämiseen. Yritän kertoa teoksista, taiteilijoista ja näyttelystä melko yleisellä tasolla, jottei teksti veisi huomiota taiteelta itseltään. Taide on pääosassa. Joskus näyttelystä tuntuu tulevan kuitenkin sisällöltään niin vaikea ja raskas tai monimerkityksellisyydessään altis väärinymmärryksille, että koen tärkeäksi kirjoittaa näyttelyn taustoja ja teemoja auki pidemmillä kontekstualisoivilla teksteillä. Wäinö Aaltosen museon omistavat turkulaiset veronmaksajat, se on meidän kaikkien turkulaisten oma taidemuseo. Minulla on työssäni ennen kaikkea vastuu kaikille turkulaisille, jotka osallistuvat oman pienen palkkani maksamiseen: tavallaan kaikki turkulaiset ovat näiden näyttelyiden tuottajia. Siksi latautuneiden, voimakkaita reaktioita herättävien teosten esittäminen museossa pitää aina olla eettisesti perusteltua ja kuraattorin pitää olla avoin näyttelyiden tavoitteista.

WAMissa lokakuussa 2018 avautuva näyttely on tällainen. Näyttelyn otsikko on Sisällissota. Seuraava teksti on pitkä sukellus näyttelyn tekemisen taustoihin ja teoreettisiin ongelmiin, joten, rakas lukija, ota aikaa ja käynnistä aivosi: tämän selittäminen ei ole helppoa eikä yksinkertaista.

Hyvä taidenäyttely on samanlainen kuin hyvä taideteos, se kertoo todellisuudesta ja ihmisenä olemisesta jotain sellaista olennaista jota ei voi kertoa millään muulla tavoin. Mutta kun otsikkona on niinkin helppo ja kevyt aihe kuin Sisällissota, niin mitä sellaista voi nykytaidenäyttely kertoa, mitä ei voitaisi kertoa millään muulla tavoin?

Suomen sisällissodasta on – ymmärrettävistä syistä – tänä vuonna puhuttu ja kirjoitettu paljon, joten keskittyminen siihen vaikuttaisi itsestäänselvyydeltä. Kuitenkin, pitkän pohdinnan jälkeen päädyin ajatukseen, että Wäinö Aaltosen museon Sisällissota-näyttelyn kertoma tarina on jotain muutakin kuin jälleen kerran kevättalven 1918 tapahtumien läpikäymistä. Sadan vuoden takaisten julmuuksien jättämät arvet ovat toki syvät eikä suomalaista yhteiskuntaa voi oikein ymmärtää tietämättä mitä tuolloin tapahtui. Vuoden 1918 tapahtumia on tutkittu paljon kun on yritetty hahmottaa, miten moinen oli mahdollista. Tutkimus ja julkinen keskustelu ovat olleet tarpeellisia siksi, että tapahtumista on myös vuosien ajan vaiettu ja luurangot ovat kolisseet yhdessä jos toisessakin suomalaisessa kodissa. Vaiettu on ehkä siksi, että tässäkään sodassa ei ollut mitään ylevää tai glorifioimisen arvoista: kaksi suomalaista amatöörijoukkuetta murhaa toisiaan neljän kuukauden ajan, syyllistyen kumpikin silmittömiin sotarikoksiin, ja lopussa Saksa voittaa. (No, lopulta myös Saksa häviää…) Voittanut osapuoli käyttää tilannetta hyväkseen ei-toivotun kansanosan hävittämiseksi maasta ja hävinneiltä puolelta viedään kansalais- ja ihmisoikeudet. Seuraavat yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta kumpikin sodan pääosapuolista syyttää kaikesta toista, pitää omia toimiaan oikeutettuina ja toisen tekoja oikeutuksena omalle ideologiselle pönötykselleen. Kansallinen trauma on käyttövalmis.

Viimein viime vuosien aikana tätä henkistä lukkoa on saatu avattua erilaisilla aihetta käsittelevillä luentosarjoilla, tapahtumilla, artikkeleilla ja julkaisuilla. Ja kun nyt viimein on saatu suu kunnolla auki, on myös sanottu aika paljon. Mitä uutta kuvataidenäyttely voisi siis tuoda tähän keskusteluun? Suomen sisällissotaa käsittelevää taidetta ei ole paljoa ja tekijät ovat pääosin miehiä. Niistä yksinään tulisi mielestäni aika yksitoikkoinen – ja vanhanaikainen – näyttely. Mielekkäämpää on käsitellä sisällissotia ja niiden vaikutuksia yleisemmällä tasolla.

Nimittäin, Suomen sisällissodan jälkeen maapallolla on käyty noin viisikymmentä sisällissodaksi laskettua sotaa. Tällä hetkellä soditaan ainakin Jemenissä, Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa. Ukrainan itäosissa käydään sisällissodan näköistä hybridisotaa, johon Venäjä on vahvasti sekaantunut. Nämä konfliktit ovat paikallisia mutta niillä on maailmanlaajuisia vaikutuksia, meidän kaikkien jokapäiväisiin elämiimme. Siksi tämä näyttely kertoo paitsi sadan vuoden takaisista tapahtumista ja niiden vaikutuksista myös tämän päivän konflikteista ja siitä todellisuudesta jossa tuhannet sotien uhrit joutuvat elämään tänä päivänä.

Paavo Räbinä on käyttänyt kuvasarjansa pohjana syyrialaisten valokuvaajien omasta todellisuudestaan ottamia valokuvia. Alkuperäisten kuvien ottajat haluavat pysyä nimettöminä ja he ovat nyttemmin päätyneet pakolaisiksi. Paavo Räbinä, Alku – Loppu 2016. Kuva Jonni Saloluoma.

Sisällissodassa aseisiin tarttuvat ihan tavalliset ihmiset – miehet, naiset ja lapset. Kun yhteiskunta menee rikki, se voi tapahtua kenelle tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa: meistä kaikista voi tulla murhaajia. Siksi meidän pitää muistaa. Siksi meidän pitää ymmärtää, että sisällissota ei ole rajattu tai sidottu johonkin aikaan tai paikkaan.

Konfliktit tulevat elämiimme ennen kaikkea kuvina. Kuvat näyttävät, että tämä on se mitä sota tekee, sota tuhoaa. Kuvilla pyritään vaikuttamaan. Kuvat ovat hyvää uutismateriaalia.

YläkuvaHeikki Marila on teossarjassaan Apokalypsis 1918 käyttänyt pohjana Suomen sisällissodan dokumentti- ja propagandakuvia. Heikki Marila, Apokalypsis 1918 –sarjaa, 2016. Kuva näyttelyripustuksesta.

Voiko taide pelastaa maailman?

WAMissa 5.10.2018 avautuvan Sisällissota -näyttelyn kuraattori Jonni Saloluoma pohtii kolmessa blogitekstissä taiteen etiikkaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa sekä sodan kauhujen kuvaamisen problematiikkaa.

Näyttelykuraattori, tutkija Jonni Saloluoma WAMissa.

Tietoa kirjoittajasta

Jonni
Saloluoma
tutkija, kuraattori
Wäinö Aaltosen museo