Kokoelmanosto: Nuuhkaisu museon esinekokoelmaan

Museoiden kokoelmissa säilytetään sellaisiakin objekteja, jotka kertovat nenänkäyttömme historiasta.

Museoiden kokoelmissa säilytetään sellaisiakin objekteja, jotka kertovat nenänkäyttömme historiasta. Menneen maailman tuoksuja ja hajuja miettiessä monelle saattavat esimerkiksi tulla mieleen kepeän puuterisiksi ja ruusuntuoksuisiksi elokuvissa kuvatut rokokoohovimiljööt, jokin ikoniseksi noussut luksusparfyymi, kuten Marilyn Monroen 1950-luvulla kuuluisasti käyttämä Chanel no. 5, tai dickensmäisen savuiset, inhimillisten ja eläimellisten hajujen täyttämät kaupunkien kadut ajalta ennen kunnollista jätehuoltoa. Kun museoiden kokoelmasisältöihin kurkistetaan sekä silmät että sieraimet avoinna, vastaan tulee laaja kirjo kiinnostavia esineitä, jotka kuljettavat mielikuvituksen entisajan aistimaisemiin.

Potpourriruukku, fajanssia, 1760–1766. Marieberg, Ruotsi. Kuva: TMK.

 
Hajusteiksi tai niiden säilytykseen alun perin tarkoitetut, nyt jo museoihin päätyneet esineet ovat usein menettäneet alkuperäisen hajunsa, mutta niiden pelkkä näkeminen voi synnyttää tuoksuassosiaatioita. Tällaista näyttävää, 1700-luvulla suosituksi tullutta potpourriruukkua katsoessa on helppo kuvitella sen ympärille leijailemaan kukkaistuoksua. Ruukkujen kansia avattaessa huoneeseen saatiin miellyttäviä tuoksuja sisälle kerrostetuista, kotona kuivatetuista ja sekoitetuista yrteistä, kukkien terälehdistä, mausteista, öljyistä ja suolasta, joita lisäiltiin ja sekoiteltiin vuoden mittaan. Itse tuoksusekoitus ei homehtuessaan ollut aina katseenkestävä, toisin kuin samaan aikaan suositut kukka-asetelmat, mutta säilytysruukut koristeltiin usein viehättävin puutarha- ja kasviaihein. Tämä veikeällä lintufiguurilla, mahdollisesti tikalla, varustettu ruukku (TMK15666:1) on esillä Turun linnan pohjoisessa näyttelyhallissa, ja se on ruotsalaisen Mariebergin tehtaan 1760–1766 valmistama. Tunnetun ranskalaisen Sevres-keramiikkatehtaan tuotannossa ruukut saivat samoihin aikoihin laivamaisia muotoja, ja näitä hyvin hauraita, lävisteisiä katseenvangitsijoita onkin säilynyt näihin päiviin asti vain kymmenkunta.
 


Tuoksuja voitiin kantaa jo varhaisena modernina aikana pussukoiden lisäksi erinäisissä koruissa vaikkapa kaulassa tai vyöllä. Pieniin säiliöihin suljettujen miellyttävien tuoksujen uskottiin suojelevan kantajaansa haitallisten hajujen aiheuttamilta sairauksilta, ja tälle suojaukselle antoivat riipuksissa lisäpotkua erinäiset jalo- ja korukivet, joihin liitettiin erityisiä, maagisia ominaisuuksia. Tämä Kansallismuseon kokoelmiin kuuluva, 1500-luvulta peräisin oleva kotilon muotoinen tuoksunappi on upea esimerkki renessanssiajan kekseliäästä korumuotoilusta ja taidokkaasta emalityöstä. Lisää kuvia ja tietoja esineestä löytyy Finnasta. Myös Jacob Cornelisz van Oostsanenin tuntemattoman miehen muotokuvassa kuvatulla miehellä on kädessään Kansallismuseon kokoelmaesineen kaltainen, sormeen pujotettava tuoksunappi.

Hajusienirasia, hopeaa ja korukiviä, 1800-luvun alku. Alexander Magnus Lundström, Ruotsi. Kuva: TMK.


Mukana kannettavien hajusienirasioiden sisällä säilytettyjen parfymoitujen sienien avulla kantaja saattoi karkottaa pahoja tuoksuja kodin ulkopuolella liikkuessaan. Tämä filigraanikoristeltu hopearasia (TMK12877:35) on tällä hetkellä esillä Turun linnan Vanitas-näyttelyssä, ja sen on valmistanut Alexander Magnus Lundström Ruotsissa 1800-luvun alkupuolella. Rasia on kullattu sisäpuolelta syöpymisen estämiseksi, sillä sen sisällä ollutta sientä on saatettu kastaa esimerkiksi laventelinkukilta, muskotilta, neilikalta tai kanelilta tuoksuvaan etikkaliuokseen.

Suitsutusastia, kupari, 1300-luku. Mahdollisesti Suomi. Kuva: TMK. 

Tuoksut ovat kuuluneet kotien lisäksi uskonnollisiin toimituksiin jo vuosituhansien ajan. Jumalanpalveluksissa käytettiin Suomessakin katolisena aikana tällaisia suitsutusastioita, joiden sisälle pantiin hehkuvien hiilten päälle suitsukerakeita tuottamaan kirkkotilaan tuoksuvaa, puhdistavaa savua. Tämä myös thuribulum-nimellä kulkeva, pääasiassa kuparista valmistettu astia (TMK4770) on ollut käytössä Vehmaan seurakunnassa, ja se on ajoitettu 1300-luvulle. Astia on tällä hetkellä esillä Turun linnan pohjoisessa näyttelyhallissa. Itse parfyymi-sanakin juontaa juurensa latinankielisestä per fumuksesta, joka tarkoittaa ”savun kautta.”

Hyvät tuoksut ovat viehättäneet ihmisiä varmasti aina, ja jo antiikin aikaan tuoksuja on valmistettu myyntiin Euroopassakin, mutta vasta ristiretkien ja silkkitien kautta Aasiasta Eurooppaan kulkeutuneet tehokkaat tislausmenetelmät ja eksoottiset ainesosat saivat paikallisen hajuvesien valmistuksen kunnolla käyntiin. Yleisesti ottaen varhaisena modernina aikana eurooppalainen parfyyminvalmistuksen tietotaito keskittyi aluksi Italiaan, jolla oli tiiviit kauppayhteydet Lähi-idän ja sitä kautta Kaukoidän suuntaan. Sieltä osaaminen levisi muualle, erityisesti Ranskaan, josta tuli 1600-luvun kuluessa eurooppalaisen kosmetiikan keskeinen valmistusmaa. Tutkimusmatkailijoiden ja kauppakomppanioiden mukana hoveihin ja varakkaalle porvaristolle kulkeutui kaukomailta enenevissä määrin monenlaisia ylellisiä tuotteita, myös mausteita (mm. kaneli, inkivääri, vanilja, pippuri, kardemumma ja neilikka), joita saatettiin käyttää niin ruuissa kuin hajusteissa. Ensimmäisenä eurooppalaisena, modernina alkoholi- ja tuoksuöljypohjaisena parfyyminä on pidetty rosmariinin tuoksuista ns. Hungary Water -parfyymiä, joka keksittiin 1300-luvun lopulla nimensä mukaisesti Unkarissa. Kölninvesi, Eau de Cologne, juontaa juurensa 1700-luvun alkuun, jolloin sitä kutsuttiin aluksi nimellä Aqua Admirabilis, ihailtava vesi.

Sairauksien torjumistarkoituksen lisäksi hajuvesillä pyrittiin pääsemään eroon ikävistä tuoksuista esimerkiksi nahkahansikkaista (mm. appelsiininkukkavedellä), ja sillä saatettiin peittää peseytymättömyyttä – kuten vaikkapa vesikammoisella ja päivittäin vaihtuvia tuoksuja vaatineella Ranskan kuningas Ludvig XIV:llä (1638–1715) ja monilla muilla aikansa aatelisilla oli ajan terveyskäsitysten mukaisesti tapana tehdä. Hyviä tuoksuja kuten ruusuvettä pirskoteltiin huonekaluille ja käytettiin vaatteiden ja petivaatteiden hajustamiseen. Ei ole mahdoton ajatus, että museon kokoelmiin kuuluvia viuhkojakin olisi aikoinaan parfymoitu. Peruukkeja käsiteltiin asiakkaan toiveiden mukaisin, esimerkiksi myskin- tai ruusuntuoksuisin hiuspuuterein.


Ylellisinä tuotteina etenkin 1800-luvulta lähtien parfyymejä on myyty näyttävissä, nykyään jo toinen toistaan erikoisemmissa lasipulloissa. Sumutettava parfyymipullomalli yleistyi vuosisadan toisella puoliskolla kuten myös kestävämpien synteettisten tuoksuaineiden käyttö. Yllä näkyvä hajuvesipullokavalkadi on myös tällä hetkellä esillä Turun linnan Vanitas-näyttelyssä. (TMK 14449:7 ; TMK21199:1 ; TMK14994:6 ; TMK22903:29 ; TMK21462:1)

Tämä hajuvesirasia (TMK7289) on 1800-luvulta, ja siihen kuuluu nahkainen kotelo. Hopeisella korkilla varustetun lasipullon kylkeen on maalattu kuva-aiheeksi rokokoohenkinen naisfiguuri, ja myös parfyymikotelo on koristeltu ruusun kuvalla ja kultauksin. Tämäkin esine on esillä Turun linnan Pohjoisessa näyttelyhallissa. Pieniä hajuvesipulloja kannettiin mukana myös ns. nesessääreissä (nécessaire), jotka sisälsivät hajuvesien ohella usein muutakin matkakokoista, tarpeellista esineistöä kuten pinsetit, peilin tai korvien puhdistukseen käytetyn lusikan.

Nämä ”Rose Rouge Parfum de Paris” -merkkiset liinavaatehajusteet (TMK18854:279) noin 1950–1960-luvuilta ovat peräisin Grönroosin kyläkaupasta Taivassalosta. Laatikossa on sekä ruusun- että laventelintuoksuisia hajustekortteja, jollaisia emännät ovat saattaneet sujauttaa liinavaatekappeihinsa suoriin pinoihin järjestettyjen, siististi silitettyjen tai mankeloitujen tekstiilien hajustimiksi.

Nenä edellä menneisyyden tuoksumaailmoihin

Apteekkimuseon herbahuone. Kuva: Ninna Pulli/TMK.

Museoesineet ovat usein näyttelyissä esillä vitriinin sisällä, missä ne ovat turvassa valolta, pölyltä ja vääränlaiselta ilmankosteudelta, eikä kävijän ole mahdollista päästä aivan nuuhkaisuetäisyydelle. Äänimaailmarekonstruktioiden ja kosketeltavien esineiden lisäksi moniaistisissa museonäyttelyissä pyritään toisinaan tarjoamaan kävijälle aistittavakseen hajumaailmoja – hajusteherkät kävijät toki huomioiden. Kunhan covid-19 –pandemia helpottaa, voivat kävijät päästä jälleen haistelemaan 1700–1800-luvuilla käytettyjä lääkekasveja kuvassa näkyvässä Apteekkimuseon herbahuoneessa eli yrttikamarissa.

Täysin autenttinen kokemus, kaikkien ympäristön hajujen summa, on yleensä kuitenkin nykynenän ja museoiden resurssien ulottumattomissa, emmekä voi olla täysin varmoja siitä, kuinka aikalaiset ovat hajut kokeneet. Jonkinlaisen käsityksen ihmisen tavoittelemista hajumaailmoista tarjoavat arkeologisten löytöjen ja muiden säilyneiden näytteiden lisäksi kirjalliset lähteet kuten renessanssiaikaan yleistyneet ja aina 1700-luvulle laajasti Euroopassa kiertäneet ”salaisuuksien kirjat” (books of secrets). Nämä ohjekirjaset tarjosivat reseptejä ruokien, lääkkeiden tai vaikka näkymättömän musteen lisäksi monenlaisen kosmetiikan valmistukseen, myös parfyymien. Tosin jo antiikin Kreikassa ainakin Aristoteleen oppilas, Theophrastus, oli jo kirjoittanut tuoksuista Historia Plantarum -teoksen kuudennessa osassa, ja Hippocrates puolestaan niiden lääkinnällisistä ominaisuuksista. Kosmetiikan valmistukseen ja käyttöön on liitetty turhamaisuuden ja jopa noituuden leima, eikä ole ihme, että kirjasia on julkaistu pseudonyymein – joskin tämä saattoi olla myös markkinointikikka, jolla lisättiin ohjeiden salaperäistä viehätysvoimaa.

Yksi tunnetuimmista ja usealle kielelle käännetyistä ohjekirjasista on 1500-luvun puolivälissä Italiassa alun perin ilmestynyt De' secreti del reuerendo donno Alessio Piemontese (”The Secrets of the Reverend Maister Alexis of Piemont”), missä on edellä mainittujen lisäksi ohjeistuksia niin huoneiden, petivaatteiden kuin vaatteiden parfymointiin. Ohjeita löytyy myrkytys-, lapsettomuus- ja syöpäläishoito-ohjeiden seasta kasvovesien ja ryppyjenpoistoaineiden tekemiseen, käsien kosteutus- ja valkaisuaineisiin, kaljuuntumisen hoitonesteisiin, parranvärjäysaineisiin, karvanpoistoaineisiin ja niin edelleen. Ohjekirjan levinneisyydestä kertoo sekin, että sen käännöksiä löytyy italian lisäksi niin latinaksi, saksaksi, ranskaksi, englanniksi, espanjaksi kuin puolaksi. Kenties kirjan reseptejä on hyödynnetty myös Turun linnan renessanssihovissa Juhana Herttuan ja Katariina Jagellonican aikaan 1562–1563?

Ote Alessio Piemontesen (Girolamo Ruscelli) ohjekirjan englanninkielisestä käännöksestä, William Ward, 1595. Kuvalähde: Internet Archive (https://archive.org/details/secretsofreveren00rusc/page/n3/mode/2up).


Tämä ote on peräisin Alessio Piemontesen ohjekirjan William Wardin englanninkielisestä käännöksestä vuodelta 1595. Näissä kolmessa peräkkäisessä reseptissä ohjeistetaan melko seikkaperäisesti parfyymien valmistukseen. Mukana on monenlaisia ainesosia, mm. Aasiasta peräisin olevaa aloepuuta ja neilikkaa, mutta kaikissa kolmessa reseptissä hyödynnetään monikäyttöistä ja pitkään suosittua ruusuvettä, jota käytetään edelleen laajasti kosmetiikkateollisuudessa.

Tuoksu on vaurio!

Parfymoiduista tekstiileistä ja erinäisistä asusteista hajut ovat yleensä jo haihtuneet aikoja sitten, mutta uudemmissa museoesineissä voi olla vielä hajusteita havaittavissa, mm. vaikeasti poistettavien pesuaineiden tuoksujäämiä. Museon tekstiilikonservaattori kertoo, että vastaan on tullut ainakin joitain parfymoituja leninkejä ja paitoja noin 1980–1990-luvulta, mutta ei juuri muuta. Ja hyvä niin. Konservoinnin näkökulmasta tuoksu on vaurio, ja niistä koitetaan päästä mahdollisuuksien mukaan eroon, esineen materiaali ja kunto huomioiden. Tuoksut voivat nimittäin houkutella esimerkiksi tuholaishyönteisiä esineen kimppuun, ja muutenkin puhtaus edistää niiden säilymistä.

Oma lukunsa museokokoelmissa ovat materiaaliensa ja käsittelyjensä takia muuten vain jotenkin haisevat tai tuoksuvat esineet, kuten kirjat, nahkaesineet tai varhaiset muoviesineet. Tuuletuksesta ja muista konservoinnin menetelmistä huolimatta kokoelmien säilytystiloissa kulkiessa ja esineitä esille otettaessa toisinaan ilmaan lehahtaa enemmän tai vähemmän miellyttäviä hajuja, jotka ovat tarttuneet esineisiin ja kertovat selkeästi niiden käyttöhistoriasta. Henkilökohtaisesti tähän jälkimmäiseen – suoraan sanoen äklöttävänhajuisten museoesineiden kategoriaan – lukeutuvat merenvahasta valmistetut piiput, jollaisilla herrat ovat pössytelleet ahkerasti 1800-luvulla ja joihin tupakan savu on pinttynyt voimakkaasti. Emalisiin ja metallisiin nuuskarasioihin hajustetun nuuskan tuoksu ei olekaan tarttunut.

Piippuja ja piipunpesiä tutkijan pöydällä. Kuva: Ninna Pulli/TMK.

Kuvassa näkyy tutkijan työpöydällä sekä varrellisina säilyneitä piippuja että varrettomia, merenvahaisia piipunpesiä, joiden helat ovat hopeaa. Piippujen säilytykselle ovat omiaan olleet niitä varta vasten suunnitellut piippuhyllyt.

Cumarin KESSU-hajuste -pakkaus, pahvia, 1945. Turun Kivipaino Oy. Kuva: TMK.

Turun kivipaino Oy:n lahjoituskokonaisuuden mukana museon arkistokokoelmaan saatiin muun muassa Cumarin kessu-hajustepakkauksia (TMK22874:312). Nämä paketit ovat käyttämättömiä, joten niihin ei ole ehtinyt tarttua tupakan hajustamiseen tarkoitettua tuoksua.

Hajujensa voimakkuudestaan huolimatta saippuapakkaukset, hajuvesipullot tai muu hygieniakosmetiikka ovat melko miellyttäviä käsitellä, vaikka niidenkin tuoksut ovat jo alkuperäisestä muuttuneita. Ilman suojausta pitkällinen altistuminen näille tuoksuille voi aiheuttaa päänsärkyä, mutta tällaisten esineiden käsittely ei ole muutoin erityisen vaaraksi. Sen sijaan täytettyjen, arsenikilla käsiteltyjen eläinten tai vanhojen kirjojen kanssa kannattaa noudattaa enemmän varovaisuutta. Päälle hengitteleminen ei sitä paitsi ole esineille hyväksikään, sillä hengitysilman mukana esineeseen kohdistuu haitallista kosteutta.

Turun museokeskus tallentaa turkulaisen teollisuuden historiaa, ja kokoelmiin kuuluu mm. jo lakkautetun Turun Saippua Oy:n lahjoittamia tuotepakkauksia, joista tässä pieni otanta. Tuoksusaippuoita on alettu valmistaa teollisesti 1800-luvulla, vaikka saippuoita on keitetty kotona pitkälle 1900-luvun puoliväliinkin asti. Kylpyjen, huuhtelumaljojen ja toilettien käytön yhteydessä on toki käytetty tuoksuvia vesiä peseytymisessä jo pitkään. (TMK22521:338 ; TMK22521:3193 ; TMK22521:3117 ; TMK22521:3121 ; TMK22521:306 ; TMK22521:342)

Lähekkäin -hammastahna, pahvia ja muovia, 1977. Turun Saippua Oy/Gibbs, Turku. Kuva: TMK. 


Myös hammastahnoissa tuoksu, tai ehkä paremminkin hajujen poisto, tuodaan esille mielikuvien kautta, kuten tässä turkulaisen Gibbsin valmistamassa Lähekkäin -hammastahnassa (TMK22521:1737) vuodelta 1977.

Sama pätee myös deodorantteihin. Tässä vuodelta 1981 peräisin olevassa, Turun Saippua Oy:n valmistamassa Denim -deodorantissa (TMK22521:2090) lupaillaan aktiiviselle miehelle itseluottamusta ja tehokasta, ympärivuorokautista hikoiluntorjuntaa.

 

Pääkuva: Lux Beauty Soap -kauneussaippua, paperia, noin 1970-luku. Ab Sunlight. Kuva: TMK.

Tietoa kirjoittajasta

Ninna
Pulli
Tutkija
Turun museokeskus
Asiasanat: