Turun museokeskuksen sekä Turun kaupunginarkiston arkistoissa lepää aineistoja, jotka kertovat konkreettisella tavalla siitä, kuinka museotyötä on tehty viimeisen runsaan vuosisadan aikana. Valokuvien lisäksi jäljellä on nimittäin monenlaisia kokoelmiin liittyviä asiakirja-aineistoja aivan museon alkuajoilta saakka.
Erilaisten luetteloiden, kuten pää- ja kartuntakirjojen, kokouspöytäkirjojen, kuittien, toimintakertomusten ja esimerkiksi muistivihkojen ja kirjeiden avulla digiajan kokoelmatutkijan on mahdollista tutustua edeltäjiensä työskentelytapoihin ja saada näiltä jopa apua kokoelmaesineitä koskeviin kysymyksiin. Vaikka itse kollegat olisivat siirtyneet ajasta iäisyyteen jo kauan sitten, heidän jälkeensä jättämät vanhat arkistoaineistot palvelevat edelleen kokoelmatutkimusta.
Muun maailman tapaan myös Turun kaupungin museoiden kokoelmatyö on muuttunut paljon 140 vuodessa. Objektien fyysinen käsittely ja tietosisältöjen kirjaaminen tehdään nykytiedon ja -tarpeiden valossa, mutta jotkin käytännöt ja periaatteet ovat edelleen keskeisiä kokoelma- ja näyttelytyölle. Tällaisia ovat muun muassa täsmällinen luettelointi sekä halu säilyttää ja saattaa yleisön nähtäville Turun ja Varsinais-Suomen historiaan kiinnittyviä esineitä tietoineen. Tänä päivänä museon kokoelmatoimintaa ja hankintoja viitoittaa kokoelmaohjelma.
Kokoelmia on kerätty ostoin ja lahjoituksin vuodesta 1881 lähtien. Tavoitteena oli kirjoittaa Turun kaupungin historia, ja kokoelmakartunnan painopiste lepääkin yhä edelleen Turkuun ja sen lähialueisiin alueeseen liittyvissä objekteissa. Turun kaupungin historiallisen museon alkuaikoina tavoitteena oli kerätä lähinnä Turussa valmistettuja ja käytettyjä esineitä, mutta keruu laajeni pian myös lähiseudun esineisiin. Keruumatkoja tehtiin hevoskärrykyydillä pitkin Varsinais-Suomea, ja kirjastoon ja arkistoon tehtiin ostoksia jopa Tukholmasta asti. Taidetta ja valokuvia saatiin museoon myös lahjoituksin. Museon kokoelmien ensimmäinen esine on Fredric von Rettigin (1843–1914) vuonna 1881 lahjoittama hopeinen Turun markka vuodelta 1556.
Säätyläiskulttuuriin liittyvä esineistö oli vahvasti edustettuna museon kokoelmissa alusta saakka - osittain varmasti siksi, että johtokunnan jäsenillä oli hyvät henkilökohtaiset suhteet tällaista esineistöä omistaneisiin tahoihin. He lahjoittivat museolle myös itse tekemiään arvokkaitakin hankintoja avokätisesti. Kansankulttuuria kohtaan heränneen kiinnostuksen hengessä myös rahvaan elämään liittyviä objekteja alettiin kerätä suunnitelmallisesti 1890-luvulta lähtien, mitä vauhditti 1930-luvulta lähtien Luostarinmäen käsityöläismuseon perustaminen. Muutenkin uusien museoiden perustamiset ja näyttelyt ovat omalta osaltaan vaikuttaneet kokoelmien muotoutumiseen. Niin yläluokkaiseen kuin kansanomaiseen käsityöläisyyteen liittyvää esineistöä kerättiin alusta saakka kokoelmiin, mutta vasta toisen maailmansodan jälkeen myös teollisen esineistön hankinta vakiinnutti paikkansa osana kokoelmien kartuntatoimintaa.
Ammattinen konservointitoiminta alkoi vasta 1930-luvulla
Varsinaissuomalaisia maalöytöjä pyrittiin hankkimaan museoon sen alkuajoista saakka, mutta suuri osa alueen arkeologisista löydöistä päätyi vuodesta 1884 lähtien Helsinkiin muinaistieteelliselle toimikunnalle. Kokoelmiin on saatu esineitä myös museon omien kaivausten kautta 1930-luvulta alkaen. Tämä oli lisäksi kokoelmatietojen hallinnan sekä esineiden säilyttämisen kannalta käänteentekevä vuosikymmen, sillä tapahtui siirtymä tarkempiin luettelointijärjestelmiin. Lisäksi, vaikka intendentti Walter von Konow (1866–1943) oli saanut jo 1890-luvulla konservointioppia Valtion historiallisessa museossa, ammattinen konservointitoiminta alkoi vasta 1930-luvulla parempien työtilojen ja -välineiden sekä asiantuntevamman henkilökunnan kautta.
Turun kaupungin historiallinen museo avasi ovensa yleisölle ensimmäistä kertaa vuonna 1885 muutaman huoneen laajuisella näyttelyllä Turun linnassa, mutta yleisö sai odotella ensimmäistä ostettavaa esineluetteloa 1890-luvulle saakka. Aivan Turun kaupungin historiallisen museon alkuaikoina esineet jaoteltiin eri sarjoihin, kuten ”Taloustavaroihin” (sarja C), ”Huonekaluihin” (sarja G), ”Muotokuviin, kuvauksiin, tauluihin ja muuhun taiteeseen” (sarja I), ja ”Kirkollisiin esineisiin” (sarja L). Jos haluaa tutustua näihin vanhoihin luetteloihin, esimerkiksi vuoden 1897 luettelo löytyy digitoituna verkosta.
Sarjojen alla esineet saivat omat juoksevat numerotunnuksensa. Tästä toimikunnan sihteeri Gustaf Cygnaeuksen (1851–1907) luomasta järjestelmästä siirryttiin sarjattomaan, juoksevaan numerointiin Walter von Konowin aloitettua museon intendenttinä vuonna 1896. Tuolloin myös museon ensimmäinen systemaattinen kartuntaluettelo (”Historiska museets i Åbo accessionskatalog I.”, ks. kuva yllä) sai alkunsa. Siirtymäkausi uuteen luettelointijärjestelmään kesti pari vuotta, ja vuoteen 1898 mennessä vanhasta järjestelmästä oli kokonaan luovuttu. Von Konowin aikana esineitä alettiin luetteloida pääkirjaan, jonka myöhempää, puhtaaksi kirjoitettua versiota käytetään edelleen kokoelmatutkimuksessa.
Turun museokeskuksen esinekokoelma noudattaa edelleen von Konowin aloittamaa numerointijärjestelmää. Tunnuksiin alettiin tosin Nils Cleven (1905–1988) museonjohtajuuden aikana 1930-luvulla lisätä kaksoispisteet ja alanumeroita (esim. TMK12877:35), kun alettiin luetteloida esineitä hankintaeriä merkitsevien päänumerojen (eli kaksoispistettä edeltävien numerosarjojen) alle. Hankintaeriä listaava pääkirja ja objektin tarkkuudella kokoelma-aineistoja listaava pääluettelo eriytyivät tällöin. Lisäksi nykyään esinekokoelman objektien numerojen edessä on Kuralan opetuskokoelmaa ja Biologisen museon kokoelmaa lukuun ottamatta Turun museokeskusta merkitsevä etuliite ”TMK”, aiemmin TMM, kun esineet kuuluivat Turun maakuntamuseolle ennen museoiden yhdistymistä 2009. Turun kaupungin historiallisen museon aikana hankittuja esinekokoelman objekteja on ajan mittaan siirretty osaksi taide-, valokuva- ja arkistokokoelmia, missä numerointikäytännöt noudattavat erillisiä järjestelmiään – siten objektit saavat yleensä uudet numerot, kun tehdään siirtoja kokoelmien välillä.
Valokuvakokoelmissa, ja osittain myös taidekokoelmissa, noudatetaan edelleen ryhmitteleviä periaatteita.” Esimerkiksi taidekokoelman ulkoveistosten tunnuksissa on ollut ensimmäisenä merkkinä käytössä U-kirjain, ja jo aivan Wäinö Aaltosen museon perustamisesta 1967 lähtien on Wäinö Aaltosen teokset, kuten veistokset (V) ja maalaukset (M) eritelty tunnuksen alkukirjaimen perusteella muodostaen sarjoja, joiden alla käytetään juoksevaa numerointia. Valokuva- ja arkistokokoelmissa ryhmittelykäytäntö on myös edelleen voimassa, joskin tällä hetkellä arkiston aineistoa järjestellään ja käytäntöjä uudistetaan. Valokuvakokoelmassa numerointi perustuu usein esimerkiksi lahjoituskokonaisuuksiin (etuliitteenä ollut Val, myöhemmin VA) tai digitointieriin, jotka saavat omat etuliitteensä. Näiden ryhmätasojen alla yksittäiset objektit noudattavat juoksevaa numerointia.
Toisin kuin aivan museon alkuaikoina, nykyään esineiden tunnukset merkitään suoraan itse esineisiin materiaalista riippuen esimerkiksi maalaamalla, lyijykynämerkinnällä tai ompelemalla niihin tekstiililappu, jossa tunnus näkyy. Varastosäilytyksen aikana tiettyihin esineisiin kiinnitetään narulla pahvilaput, joissa tunnus näkyy selkeästi, mutta toisinaan kokoelmavarastoissa tulee vastaan esineitä, joissa on jäljellä museon alkuaikoina käytössä olleet pyöreät numerolaput. Nämä laput erottuvat hyvin tämän kirjoituksen aiemmassa arkistokuvassa ja esimerkiksi tässä museon valokuva-arkistoon kuuluvassa postikorttikuvassa Turun linnan barokkihuoneesta vuodelta 1898. Yleisön oli aikoinaan mahdollista ostaa tällaisia kuvia linnan interiööreistä.
Vanhat pahvikortistot toimivat edelleen kokoelmatutkijoiden apuna
Systemaattisemman kokoelmanhallinnan tueksi otettiin 1930-luvun alussa käyttöön pahvikortistojärjestelmä, missä tiettyjen keskeisten esineryhmien objektien tietoja kirjattiin ylös entistä tarkemmin. Aiempien vuosikymmenten luettelointisotkuja saatiin korjattua ja dokumentointi parani. Tällöin alkoi myös valokuvakokoelman luettelointi, joskin se mainitaan ensimmäistä kertaa omana kokoelmanaan erillään muusta kuva- tai esinekokoelmasta vasta museon vuoden 1942 toimintakertomuksessa. Pahvikortisto palveli kokoelmatutkijoita pääasiallisena kokoelmienhallintajärjestelmänä aina 1980-luvulle saakka, jolloin siirryttiin vähitellen digitaaliseen kokoelmanhallintaan. Aivan hetkeä ennen digitaalisten järjestelmien käyttöönottoa Turun maakuntamuseossa otettiin lyhytaikaisesti käyttöön paperiset luettelointipohjat, jotka mapitettiin. Niistä kuitenkin luovuttiin nopeasti, ja ne olivat pohjana digitaaliseen FileMaker-järjestelmään siirtymiselle.
Vanhat pahvikortistot toimivat edelleen kokoelmatutkijoiden apuna, kun haetaan tietoja kokoelmaesineistä, jotka ovat tulleet museolle ennen digitaalista aikaa – kaikkia esineitä ja niihin liittyviä tietoja ei ole vielä välttämättä kirjattu sähköisiin järjestelmiin. Pahvikortistot olivat käytössä myös vuonna 1967 perustetussa Wäinö Aaltosen museossa, kunnes sielläkin siirryttiin sähköisiin tietokantoihin. Nykyään WAMin vanhojen pahvikorttien äärelle palavaan melko harvoin. Valokuva-arkistossa puolestaan alettiin teettää noin 1960-luvulla kokoelmiin kuuluvista negatiiveista vedoksia, jotka on kiinnitetty pahville, ja pahviin on kirjattu tunnuksen lisäksi tietoja esimerkiksi kuvan ottopaikasta, kohteesta tai kuvaajasta. Kaikkia pahvikorteilla olevia valokuvia ei ole vielä digitoitu, joten tämä eräänlainen pahvikortisto on edelleen hyvin aktiivisessa käytössä valokuva-arkistossa.
Lähteitä:
Drake, Knut: Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus: Turun kaupungin historiallinen museo 1881–1981 (Turun maakuntamuseo 1995)
Ijäs, Minna (toim.): Kuvalähde: Valokuvia Turun museokeskuksen kokoelmasta (Turun museokeskus 2016)
Pääkuva: Kuvassa näkyvässä pahvikorttilaatikostossa esineiden tiedot on järjestetty esinetyypin mukaan eri osioihin, missä kortit ovat tunnusten mukaisessa numerojärjestyksessä. Kuva: TMK.
