Ennen Ainua – tuttisarvet vauvojen ruokinnassa

Tuttipullo, tuttu kapistus monelle. Imeväiset saavat siitä tarvittaessa nauttia juomaa ja ruokaa. Mutta millä entisajan vanhemmat ruokkivat pieniä lapsiaan, kun muovipulloja iloisine eläinkuvioineen tai korvikemaitoa eivät vielä ollut saatavilla?

Pikkulasten erityyppistä korvikeruokaa on harjoitettu jo tuhansia vuosia. Muun muassa muinaisten egyptiläisten, kreikkalaisten ja roomalaisten keskuudessa oli yleistä, että ylimystöön kuulunut äiti ei imettänyt lastaan tämän syntymän jälkeen. Imettäjillä onkin ollut tärkeä rooli erityisesti yläluokkaisten imeväisikäisten lasten ruokinnassa jopa vuosituhansien ajan. Tapa jatkui jossain määrin 1900-luvulle asti.

Teollisen vallankumouksen myötä kehitetyt, esimerkiksi lasista valmistetut tuttipullot syrjäyttivät imettäjät suuremmilta osin lasten ravinnon välittäjinä 1700–1800-lukujen taitteissa. Erilaisia pullomaisia astioita oli kuitenkin käytetty sylilasten ruokinnassa jo vuosituhansien ajan: ensimmäiset säilyneet syöttöastiat ovat peräisin 2000-luvulta eaa. Varhaiset ruoka-astiat oli useimmiten tehty savesta, puusta tai eläinten sarvista, ja niistä annettiin erityisesti eläinperäistä maitoa imeväisikäisille lapsille. Turun museokeskuksen esinekokoelmiin kuuluva sarvitutti, toiselta nimeltään maitosarvi, imusarvi tai tuttisarvi, kuuluu näihin kekseliäisiin esineisiin. Sarvitutteja on säilynyt eripuolilta Suomea, mutta erityisen suosittu sarvitutti oli pohjanmaalaisten porvarisperheiden keskuudessa.

Koverretusta lehmänsarvesta ja siihen kiinnitetystä lehmän utareen nännistä tai kangaspalasta tehty sarvitutti oli yleisin syöttöastian muoto keskiajalla. Asuinalueesta riippuen saatettiin käyttää myös esimerkiksi vuohen tai pässin sarvea. Syöttösarvi laitettiin monesti niin kutsuttuun sarvenrenkiin kiinni kehdon laidalle, jolloin äiti saattoi jättää lapsen yksikseen pitkäksikin ajaksi. Tuttiosa saatettiin tehdä kankaasta, nahasta tai vaikkapa lehmän utareesta, kuten tässä kuvan imusarvessa. Maito tai muu nestemäinen ruoka kaadettiin sarveen, jolloin lapsi pystyi imemään ruokaa pehmeästä tuttiosasta. Syöttösarvia ja muita pullomaisia ruokintavälineitä pyrittiin puhdistamaan, mutta toimenpiteet eivät steriloineet sarvea tai tuttiosaa tarpeeksi, vaan sarvitutin käyttö saattoi sairastuttaa lapsen.

Kovatinaa ja hopeaa käytettiin sylilapsille tarkoitettujen ’vauvakannujen’ (englanniksi pap boat ja bubby-pot) materiaaleina 1500–1700-luvuilla, ja vauvat sekä taaperot pystyivät nauttimaan niistä erilaisia soseutettuja, vellimäisiä ruokia. Kovatina aiheutti kuitenkin lapsikuolemia, koska se sisälsi lyijyä. Myös keraamisia ja kultaisia vauvakannuja on säilynyt tältä ajanjaksolta. Lasisia tuttipulloja esiintyy Suomessa 1800-luvulta alkaen, mutta puutteellisten sterilointikäytäntöjen takia nekin muodostuivat lapsille vaarallisiksi.

Syntymästään selvinneet lapset kohtasivat monia vaaroja 1700–1800-lukujen Suomessa. Lastenhoito ja sen kehittyminen vähensivät imeväiskuolleisuutta erityisesti alueilla, joissa sarvi oli alun perin syrjäyttänyt rintaruokinnan, ja joissa kampanjointiin rintamaidon puolesta. Sisäsuomalaisilla alueilla lapsikuolleisuus ei laskenut yhtä paljon, koska imeväiskuolleisuus oli jo aiemmin jopa kolme kertaa harvinaisempaa kuin esimerkiksi Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla. Varsinais-Suomessa rintaruokinta oli yleisin pienten lasten ruokintatapa, ja sarvitutit olivat alueella harvinaisia. Taloudellinen vauraus ei vähentänyt lapsikuolleisuutta, vaan monilla alueilla vähävaraisempien tilattomien perheiden lapset säilyivät todennäköisemmin hengissä kuin tilallisten lapset. Imeväiskuolleisuus oli myös suurempaa kaupungeissa kuin maaseudulla, koska sairastumisen riski oli suurempi tiheään asutuilla alueilla kuin syrjäseuduilla.

Sarvitutin käyttö jatkui Euroopassa pitkään: esimerkiksi Ranskan pääkaupungissa Pariisissa syöttösarvia käytettiin hylättyjen lasten ruokkimiseen Hôtel-Dieu de Paris’n orpokodissa 1700-luvun lopulla. Suomessa syöttösarvi säilyi yleisessä käytössä vielä 1900-luvun alkupuolelle asti, vaikka sen vaarallisuudesta oli tiedetty jo 1700-luvulta lähtien.

Lähteet:
Bennion, E. (1979). Antique Medical Instruments. Berkeley: University of California Press.
Fauve-Chamoux, A. (2001). “Breast Milk and Artificial Infant Feeding”. K. F. Kiple & K. Coneè Ornelas (eds.), The Cambridge World History of Food, Vol. 1. Cambridge, Cambridge University Press, 626–634.
Fildes, V. (1986). Breasts, Bottles and Babies: A History of Infant Feeding. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Newman, P. (2015). Growing up in the Middle Ages. Jefferson: McFarland.
Pulma, P. & Turpeinen, O. (1987). Suomen lastensuojelun historia. Hki: Lastensuojelun keskusliitto.
Stevens E. E., Patrick T. E., Pickler R. “A history of infant feeding”. J Perinat Educ. 2009; 18 (2): 32–39. doi:10.1624/105812409X426314