Wäinö Aaltosen herkkävireisiä lapsiaiheita

Taiteilija työsti samaa mahapojaksi kutsumaansa aihetta useaan kertaan, eri vuosikymmenillä ja eri materiaaleihin

Wäinö Aaltosen Graniittipoika II on mustasta graniitista veistetty herkkävireinen lapsikuva. Pieni poika on kietonut pyyhkeen alavartalonsa peitoksi kuin saunasta tai uimasta tullessa. Hän poseeraa ujostellen, katse alas luotuna, vatsa pulleana ja jalkaterät hieman sisäänpäin kääntyneinä. Veistoksen kauniisti käsitelty kiiltävä pinta korostaa veden tuntua, kuin iho olisi vielä kylpemisestä kosteana.

Taiteilija työsti samaa mahapojaksi kutsumaansa aihetta useaan kertaan, eri vuosikymmenillä ja eri materiaaleihin. Ensimmäisen kerran aihe oli esillä jo vuonna 1916 Turun taidemuseossa Wäinö Aaltosen ensimmäisessä julkisessa näyttelyesiintymisessä. Siellä esillä oli kaksi mahapoika-teemaan liittyvää teosta: Puupoika, sekä suihkukaivoluonnos, joka oli samalla Aaltosen ensimmäinen julkisen taiteen luonnos, vaikkakaan sitä ei koskaan suihkukaivoksi toteutettu.

Turun kaupungin taidekokoelmassa on kaksi mahapoikaa. Toinen on pienikokoinen, keskeneräiseksi jäänyt punagraniittiversio 1960-luvulta ja toinen on tämä mustagraniittinen versio vuodelta 1920­−1923.

Kuva: Wäinö Aaltonen: Graniittipoika II, 1920−23, musta graniitti. Turun kaupungin taidekokoelma. Valokuva: Raakkel Närhi, Turun museokeskus.

Mahapoika ei ole kenenkään tietyn lapsen kuva vaan eräänlainen ideaalikuva, Pikku-Pirkko vuodelta 1924 on puolestaan muotokuva oikeasta lapsesta. Pirkko on taidehistorioitsija professori Onni Okkosen tytär. Onni Okkonen oli perehtynyt Wäinö Aaltosen tuotantoon. Hän kirjoitti kuvanveistäjän varhaisista taitelijavuosista tutkielman, joka ilmestyi vuonna 1926, muutama vuosi Pikku-Pirkon valmistumisen jälkeen.

Kuva: Wäinö Aaltonen: Pikku-Pirkko, 1924, kullattu puu. Turun kaupungin taidekokoelma. Valokuva: Raakkel Närhi, Turun museokeskus.

Sekä Graniittipoika että Pirkko on sommiteltu frontaalisesti. Toisin sanoen veistoshahmon asento on kuvattu suoraan eteensä katsovana ja symmetrisenä eikä asento kierry tai taivu kummallekaan sivulle, toisin kuin Aaltosen myöhemmässä tuotannossa korostuvat kiertyväliikkeiset sommitelmat. Yhteistä molemmille lapsiaiheille on myös saman aiheen variointi eri tekniikoin: Pirkosta on olemassa mustagraniittinen, pronssinen ja marmorinen versio Turun kaupungin taidekokoelmaan kuuluvan kullatun puuveistoksen lisäksi.

Wäinö Aaltonen ei ole erityisen tunnettu lapsiaiheistaan. Ennemminkin hänet muistetaan julkisten veistosten ja sankaripatsaiden tekijänä. Taiteilijan intiimit ihmiskuvaukset taas keskittyivät erityisesti naiskuviin. Kuitenkin Aaltosen harvat lasta kuvaavat teokset ovat psykologisesti hyvin tarkkanäköisiä ja lempeällä katseella kuvattuja.

 

Lähteet:
Ovaska, Elina, Marjo Aurekoski-Turjas & Kormano, Riitta: Wäinö Aaltonen Poseerauksia. Turun museokeskuksen vuosikirja ABOA 2015/79. Turun museokeskus, Turku, 2017.
Hakkila, Esko: Wäinö Aaltonen, elämää ja taidetta. 1924, Helsinki.

Tietoa kirjoittajasta

Riina
Tiainen
amanuenssi
Turun museokeskus