Kaunista vai moraalisesti arveluttavaa? – Hiusten ja parran historiaa

Etenkin vaaleat hiukset ovat saaneet suorastaan myyttisen aseman

Mitä parta- tai hiustyyli kertoo ihmisestä? Monet ajattelevat parran tai hiustyylin paljastavan henkilöstä paljon muutakin kuin pelkästään sen, millaisesta tyylistä henkilö pitää.

Pään karvoitukseen on yhdistetty paljon erilaisia mielikuvia. Esimerkiksi parrakkaisiin miehiin on liitetty mielikuvia kypsyydestä tai maskuliinisuudesta, kun taas vaaleat hiukset omaaviin naisiin on yhdistetty mielikuvia nuoruudesta.

– Hius- ja partatyylejä, tai yleisestikin suhdettamme karvoihin ovat ohjanneet paitsi muoti, myös moraali- ja terveyskäsitykset, sillä ulkoisen olemuksen on uskottu viestivän siitä, millaisia olemme ihmisinä. Parroilla ja hiuksilla on viestitty yhteiskunnallisesta asemasta, ja erityisesti naisten kohdalla hiusten esilläpito ja kampaukset ovat kertoneet siveyden lisäksi siviilisäädystä, kertoo Turun museokeskuksen tutkija Ninna Pulli.

Pulli toteaa, että normeista poikkeava karvoituksen kasvu on joskus liitetty naisten kohdalla turmeltuneisuuteen, jopa suoranaiseen noituuteen ja siten yhteiskuntajärjestyksen vihollisuuteen.

– Yleisesti ottaen naisilla on kuitenkin ollut sallittua, jopa suositeltavaa, olla pitkät hiukset, joita on taiteiltu eri kampauksiin tai kokonaan piiloon.

Vaaleat sekä punertavat hiukset 

Pullin mukaan etenkin keskiajalla sekä varhaismodernina aikana, jolloin karvoitus ja sen väri liitettiin ruumiinnesteiden tasapainoon, toisinaan uskottiin kauneuden ohella hiusten värin kertovan ihmisen henkisestä, moraalisesta sekä fyysisestä terveydestä. 

Uskomus pohjautui kreikkalaisen Galenoksen (n. 129– n. 216) humoraalioppiin neljästä ruumiinnesteestä, joiden vaihtelu heijasteli ihmisen temperamenttia.

– Ei ole sattumaa, että renessanssiajan Italiassa taiteilijat kuvasivat jumalattaria ja muita ihanteellisia naisia usein vaaleahiuksisina, sillä naisilla vaaleat hiukset ja iho kertoivat ruumiinnesteiden oikeanlaisesta tasapainosta, sopivasta kosteudesta ja kylmyydestä. Punaiset hiukset puolestaan olivat merkki ”koleerisuudesta”, tulisemmasta temperamentista, toteaa Pulli.

Antiikin Kreikassa Afrodite-jumalatar kullanvaaleine hiuksineen symboloi eroottisuutta ja kauneutta. Afrodite sai monen aikansa naisen tavoittelemaan itselleen vaaleita hiuksia. Vaaleat hiukset erottuivat Etelä-Euroopassa tyypillisistä tummista hiuksista ja ne miellettiin signaaliksi hedelmällisyydestä ja luovuudesta.

Mielikuvituksellisia luomuksia ja vaarallisia tapoja

Hiusten vuoksi on kärsitty ja nähty paljon vaivaa. Uuden ajan alussa ylhäisö käytti useita tunteja rakentaakseen itselleen mahtipontisia hiuslaitteita, joita saatettiin pitää yhtäjaksoisesti päässä jopa viikkoja.

– Karvojen hallitsemiseen – kasvattamiseen, poistamiseen ja huoltamiseen – löytyy kirjallista ohjeistusta Euroopassa jo ainakin keskiajalta saakka. Niin sanotuissa ”salaisuuksien kirjoissa” on ollut reseptejä niin lääkkeiden kuin kosmetiikan valmistamiseen, ja niissä on ohjeistettu hiusten, partojen ja muiden ihokarvojen hoitoon, Pulli kertoo.

Etenkin vaaleat hiukset ovat saaneet suorastaan myyttisen aseman ja niitä on tavoiteltu jopa kaljuuntumisen hinnalla. 

Vaaleutta tavoiteltiin esimerkiksi hankaamalla päänahkaan sahramia sisältävää hiusväriä.

Eräässä 1500-luvun venetsialaisessa ohjeessa neuvotaan hiusten vaalennukseen tekemään seos, johon keitetään vedestä ja viininvarren tuhkasta sakeaa lientä ja jota höystetään ohranvihneillä, nuorella kaarnalla, lakritsipuulla sekä limetillä. 

Joskus vaalennukseen käytettiin myös hevosen virtsaa.

Keskiajalla kirkko alkoi mieltää vaaleahiuksisuuden moraalisesti arveluttavaksi ja paheelliseksi. Miehinen ylivalta alkoi vaatia aikuisilta ja naimisissa olevilta naisilta hiuksia peitettäväksi hunnuilla. 

Toisaalta vaaleat hiukset miellettiin keskiajallakin kauniiksi ja yliluonnollisiksi. Kultatukkaisista ihmisistä tuli Välimeren itärannikoilla jopa kauppatavaraa. 

Mitä parta ja viikset kertovat ihmisestä?

Parran avulla on viestitty esimerkiksi yhteiskunnallisesta statuksesta ja hierarkiasta. Keskiajalla frankkien kuningas Kaarle Suuri halusi erottautua hovistaan partansa avulla. Hän kasvatti itselleen viikset ja suuren valkoisen parran, mutta samalla kielsi parran pitämisen hovilta. 

Rooman valtakunnassa parrattomuus ja parrakkuus olivat vuoroin muodissa. Muoti saattoi vaihtua pelkästään hallitsijan mieltymyksestä. Köyhemmän kansanosan täytyi yleensä tyytyä vastakkaisuuteen; kun parta oli muodissa, heidän täytyi ajaa parta ja kun parta katosi muodista, heidän täytyi kasvattaa sellainen. 

– Täysi karvoituksen hoitamattomuus on usein liitetty alempiin yhteiskuntaluokkiin, etenkin 1700-luvun Euroopassa, Pulli huomauttaa.

Parta on yhdistetty myös sivistykseen, viisauteen ja korkeaan ikään. Esimerkiksi Kiinassa noin 500 eaa. parta vakiintui symboloimaan viisautta ja vanhuutta. 

Kun Antiikin Kreikassa Aleksanteri Suuren aikaan siirryttiin parrattomampaan muotiin, oppineet halusivat säilyttää partansa erottuakseen joukosta.

Parta on seurannut ihmistä myös hänen ammattivalinnassaan. 1900-luvulla monet taiteilijat sekä kulttuurin parissa työskentelevät halusivat kasvattaa itselleen parran sekä viikset.

Parta on koko yhteiskunnan asia

Partaveromerkki (Pietari I). Valmistusaika: 1705. Turun museokeskus. Esinekokoelma. 

Parran pituus ei ole ollut vain yksilön oma valinta. Parrakkuutta on pyritty säätelemään normien ja lakien avulla. Esimerkiksi vuonna 1073 paavi Gregorius VII kielsi papistoa pitämästä partaa. 

Ajat kuitenkin muuttuivat ja parrakkuutta alettiin taas suosia kirkollisissa piireissä. Vuonna 1676 kirkonvartija Erik Thomanssonia syytettiin siitä, että hän oli antanut leikata partansa.

Monissa maissa on säädetty myös partaveroja. Englannin kuningas Henrik VIII sääti vuonna 1535 partaveron ja samoin teki myös tsaari Pietari Suuri parisataa vuotta myöhemmin Venäjällä. 

– Pietari I pyrki nimittäin länsimaistamaan valtakuntaansa. Parrat olivat olleet aikaisemmin muodissa venäläisten keskuudessa, mutta eurooppalaiseen tyyliin se ei sopinut, lisää Pulli.

Kirjoitus on laadittu haastattelun ja kirjallisuuden pohjalta. Lähdeteoksina on käytetty:

  • Joanna Pitman: Blondit (suom. Arja Kantele, Atena Kustannus Oy, 2006. Alkuteos On Blondes, 2003)
  • Axel Naverin, Eric Thorssonin ja Anders Bergstedt: Partakirja (suom. Petri Stenman ja Stella Vuoma, Like Kustannus Oy, 2015. Alkuteos Skäggboken – Stil, identitet, gemenskap, 2013)

Ylin kuva: Kerttu Horilan teos Naistenhuone: Vamppi. Turun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Maria Huokkola, Turun museokeskus.

VANITAS-NÄYTTELY ESILLÄ 29.5.2022 ASTI

  • Näyttely herättelee henkiin vanhan ajatuksen kaiken kauniin ja yltäkylläisen turhuudesta ja katoavaisuudesta ja tuo sen historian kautta nykypäivään, koskettavan lähelle nykyihmistä.
  • Turun linna

Tietoa kirjoittajasta

Kristian
Martiskainen
Turun museokeskus
Asiasanat: