Joka päivä laatuaikaa

Vuosi lähenee loppuaan ja vuoden viimeinen näyttely Wäinö Aaltosen museossa käsittelee aikaa. Kun uudenvuoden tinat on valettu, on aika aloittaa uusi vuosi. Kalenterin sivuilla meille avautuu taas kokonaiset 12 kuukautta, käyttämättöminä ja uusina - rajaton määrä aikaa.

Milloin on nyt? -näyttelyssä on esillä Turun kaupungin taidekokoelmaan kuuluva Kaisaleena Halisen Laatuaika-pienoisveistos. Siinä tinasta tehdyn tiimalasin hiekka on vaihtunut kultaan. Kultahippu on kovettunut tiimalasiin, aika on pysähtynyt.

Ajanlaskun taitekohdat merkitsevät monelle uutta alkua ja kannustavat pohtimaan omaa elämäänsä ja ajankäyttöä. Silti aika tai sen puute on puheissamme ympäri vuoden: Puhumme ajan hallinnassa, ajankäytöstä, omasta ajasta, aikataulutuksesta sekä tietysti siitä, miksi meillä on aina kiire.

Aikamme määrään emme voi vaikuttaa, mutta kylläkin siihen, mitä teemme ajalla. Ihmisten ajankäytöstä julkaistaan jatkuvasti erilaisia tilastoja. Niiden valossa näyttää siltä, että päivämme täyttyvät yhä uusista pakollisista aikatauluista. Ihmiset käyttävät aikansa johonkin ihan muuhun, kuin oikeastaan haluaisivat. Tuloköyhyyden rinnalle on nostettu jopa aikaköyhyyden käsite – aika ei vain riitä niihin asioihin, jotka tulisi hoitaa.

Italialainen fyysikko C. Rovelli on sanonut, että maailmankaikkeuden ovelin temppu on uskotella meille, että aika on todellista. Vaikka kellon mukaan aika kulkee tasaista tahtiaan, niin ajan kokemus on hyvin subjektiivinen: erilaisissa tilanteissa aika tuntuu hidastuvan ja äkkiarvaamatta taas nopeutuvan. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä nopeammin aika tuntuu juoksevan. Tämä johtuu erään selityksen mukaan siitä, että vertaamme aikajaksoa siihen mennessä elettyyn elämäämme: lapsena vuosi on iso osa koko menneestä elämästä, aikuisena vuosi on vain murto-osa koko eletystä ajasta.

Vaikka ajan kokemus on subjektiivinen, niin olemme kuitenkin ajan vankeja. Biologisesti ihmisen elämän pituus määrittyy telomeereistä, kromosomien päiden pienistä palasista, joita solu tarvitsee jakautuessaan. Joka kerta kun jakautuminen tapahtuu, telomeeri lyhenee, ja kun telomeeri loppuu, solu kuolee. Elämän enimmäispituuden sanelevat nämä solun sisäiset, pienet tikittävät kellot.

Kun ajasta tuntuu olevan jatkuva pula, paineet jäljelle jäävän ajan käyttämiseen mahdollisimman hyvin nousevat. Olemassaolevan ajan tulisi olla laatuaikaa – on se sitten rauhallista oleskelua harmonisessa yhteisymmärryksessä perheen kanssa tai omaa aikaa, jolloin saa toteuttaa itseään harrastuksissa, olla olemassa vain itseään varten. Onko laatuaika siis niitä harvoja kultahippuja hiekalta tuntuvan arjen keskellä?

Ehkä meidän vain tulisi oppia nauttimaan ajastamme. Voisimmeko löytää kullanhohtoisen laatuajan mahdollisimman monesta hetkestä, niistä arkisistakin?

Kuvan teos: Kaisaleena Halinen: Laatuaika (2005), sekatekniikka, Turun kaupungin taidekokoelma.