Pohdintoja ajasta

Nyt, ainakaan sellaisena kuin me sen koemme, ei ole milloinkaan.

Milloin on nyt? -näyttely avoinna 19.1.2020 asti.

WAMin aukioloajat:
Ti 10:00 - 17:00
Ke - To 11:00 - 20:00
Pe - Su 10:00 - 17:00

Aikaa pohtivan upean Milloin on nyt? -näyttelyn viimeinen viikko on käynnistynyt. Yksi WAMin ajallinen jakso lähenee loppua – siksi onkin hyvä jälleen kurkistaa alkuun.

Julkaisemme näyttelyn avajaisissa kuullun kollegiumtutkija, dosentti Valtteri Arstilan kiinnostavan puheen ajasta. Se antaa innostavia näkökulmia tälle uudelle vuosikymmenelle näyttelyn sulkeuduttuakin.

"Arvoisa yleisö

Milloin on nyt? Ensi silmäyksellä tämä kysymys kuulostaa joko omituiselta, tai vain yksinkertaiselta. Nyt on nyt, tällä hetkellä. “Nyt” määrittää jo vastauksen esitettyyn kysymykseen.

Tämän vastauksen taustalla on aikakäsitys, jota voimme kutsua arkikäsitykseksi ajasta. Sen mukaan aikaan liittyy kaksi keskeistä piirrettä. Näistä ensimmäinen on se, että nykyhetki on jotenkin erityinen hetki menneen ja tulevan välissä. Ajattelemme esimerkiksi, että menneet asiat ja tapahtumat eivät ole enää olemassa ja tulevat asiat eivät ole vielä tapahtuneet.

Toisekseen ajattelemme myös nykyhetken koko ajan muuttuvan, eli ajattelemme ajan virtaavan. Tänään, suomalaisen kirjallisuuden päivänä, on luontevaa mainita tämän ajatuksen esiintyvän toistuvasti suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaarlo Kramsu esimerkiksi kirjoittaa seuraavasti: “Ei ehjänä aika päästä: sen virta kaikk’ kuluttaa.” Puolivuosisataa myöhemmin Maria Jotuni käsittelee ilmiötä valoisammin kirjoittaessaan: “Aika ei pysähdy. Ja se on suuri siunaus ja lohdutus sille, joka vaikeuksissa kamppailee.”

Nämä aikaan liittyvät piirteet – nykyhetken erityisyys ja ajan virtaaminen näyttäytyvät niin ajatuksissamme kuin teoissamme. Tämä käsitys ajasta on varsin yleinen eri kulttuureissa, yhteiskunnissa ja kieliryhmissäkin. Syynä lienee se, että käsitys pohjautuu subjektiiviseen aikaan, eli siihen kuinka koemme ja käsitteellistämme ajan ja ajalliset ilmiöt.

Toinen tapa vastata kysymykseen “Milloin on nyt” on tarkastella sitä, mitä fysiikka asiasta sanoo. Tässä valossa vastaus on tyly: Nyt, ainakaan sellaisena kuin me sen koemme, ei ole milloinkaan. Itse asiassa ristiriita aikaa koskevan arkikäsityksemme ja tieteen tarjoaman kuvan välillä on vielä dramaattisempi. Hieman yksinkertaistaen, nykyfysiikan mukaan aika ei virtaa, kvanttitasolla sillä ei ole suuntaa, eikä ole olemassa mitään erityistä nykyhetkeä. Suosituimmissa versioista kaiken teoriasta, eli teoriasta jonka pyrkimyksenä on selittää ja yhdistää kaikki fysikaaliset ilmiöt yhdessä viitekehyksessä, aika jopa katoaa muuttajana pois lausekkeista.

Tämä jännite ajan arkikäsityksen ja tieteen tarjoaman aikakäsityksen välillä on motivoinut ajanpulmaksi kutsuttua ongelmaa, eli kysymystä siitä mitä aika on. Pulma on vanha. 300-luvulla elänyt kristillisen kirkon kirkkoisä Augustinus kuvaa sitä seuraavasti:

“Mitä on aika? Kuka voi sen helposti ja lyhyesti selittää? Kuka voi edes ymmärtää sen ajatuksissaan ja esittää sanallisesti? Ja eikö kuitenkin ole niin, että mikään keskusteluissamme viittaamamme ei ole tutumpaa ja paremmin tiedettyä kuin aika? … Mitä on siis aika? Minä luulen sen tietäväni, jos ei kukaan sitä minulta kysele. Mutta jos joku sitä kysyy ja tahtoisin sen selittää hänelle, minä en sitä tiedä.”

1800-luvulla elänyt englantilainen kirjailija Charles Lamb kirjoittaa asiasta vastaavasti, mutta tavalla, joka liittyy suoremmin näyttelyn nimeen. Hän kirjoittaa: “Sinun nyt ei ole minun nyt, ja edelleen, sinun mennyt ei ole minun mennyt; mutta minun nyt voi olla sinulle mennyttä ja päinvastoin. Kenen pää kykenee ymmärtämään näitä asioita?” Myös suomalaiset kirjailijat ovat ilmaisseet kantansa ajan luonteesta. Yksi heistä on kirjallisuuden nobelistimme Frans Emil Sillanpää, joka kysyi aikanaan “Aika, mitä se on?” ja jatkoi vastaten, “Ei semmoista ole”.

Kuten mainittua, ajanpulmaa motivoi ristiriita ajan arkikäsityksen ja tieteellisen aikakäsityksen välillä. Ongelman monitahoisuutta lisää se, että ensimmäinen pohjautuu siihen, kuinka koemme ja käsitteellistämme ajan. Tähän subjektiiviseen aikaan taas liittyy omat erityispiirteensä.

Yksi erityispiirre on subjektiivisen ajan mukautuvaisuus. Aika tuntuu matelevan, kun meillä on tylsää tai odotamme jonkin asian tapahtuvan. Toisaalta aika rientää, kun meillä on hauskaa. Koska kellon osoittama aika etenee kuitenkin tasaista tahtia, ainoa mukautuva asia ilmiössä on kokemuksemme ajasta. Tällaisten kokemusten manipuloinnilla voimme vaikuttaa positiivisesti elämänlaatuumme.

Subjektiivinen aika on myös täynnä katkoksia, joita emme arkipäivässä useinkaan huomaa. Eräs keino havaita tämä on mennä peilin eteen ja siirtää katsetta silmästä toiseen. Tehtävää suorittaessamme emme kuitenkaan näe silmien liikettä. Tällöin herää kysymys: mihin hävisi tuo silmänliikkeen edellyttämä aika?

Arkinen aikakäsityksemme on myös pitkälti opittua. Kaikkein selvimmin tämän huomaa tavassa, miten ymmärrämme ajan suunnan. Länsimaissa on tapana sijoittaa mennyt taaksemme ja tulevaisuus eteemme. On olemassa kuitenkin muita tapoja hahmottaa asia. Esimerkiksi Andien kielen Aymaran puhujat sijoittavat menneisyyden eteensä ja tulevaisuuden taakseen. Ilmaus ’qhipa marana’ tarkoittaa ensi vuotta, missä ’qhipa’ tarkoittaa takana ja ’mara’ vuotta. Toisin sanoen he viittaavat ensi vuoteen ilmauksella “vuosi takana”. Tämä käsitys ajasta on havaittavissa myös puhujien spontaaneissa eleissä. Papua-Uuden-Guinean Yapno heimon jäsenillä ja Australian Pormpuraaw aboriginaaleilla taas ajansuunta on sidottu maantieteellisiin piirteisiin. Ensimmäisillä mennyt on ohi virtaavan joen alajuoksulla eli suunnassa, missä vesi on jo ohittanut heidät. Tulevaisuus on vuoren rinteellä, josta vesi on vielä tuleva. Pormpuraaweilla taas mennyt sijoittuu itään ja tulevat ajat länteen.

Nämä subjektiiviseen aikaan liittyvät ilmiöt eivät ole vain mielenkiintoisia, vaan myös merkityksellisiä. Tämä johtuu siitä, että subjektiivinen aika muodostaa henkilökohtaisen todellisuutemme infrastruktuurin. Tavat, joilla hahmotamme ja käsitteellistämme ajallisia ilmiöitä vaikuttavat siihen, mitä todellisuudesta ajattelemme ja kertovat osaltaan siitä, mikä meille on tärkeää.

Edellä mainitut Aymaran puhujat esimerkiksi korostavat arjessaan näköhavaintojen ja kokemusten kautta hankitun tiedon luotettavuutta – ja he pyrkivät kommunikoimaan tosiasiat ja tarinat merkitsemällä ne kieliopillisesti. Koska tieto menneestä on tulevaisuutta koskevaa arvuuttelua varmempaa, samalla tavalla kuin tieto edessä näkemästämme on varmempaa kuin arvaukset takanamme olevasta, on luonnollista sijoittaa mennyt eteemme ja tuntematon tulevaisuus taaksemme.

Meidän ei tarvitse kuitenkaan verrata länsimaista aikakäsitystä Aymaran puhujien aikakäsitykseen huomataksemme ajan perustavaa laatua olevan merkityksen elämässämme. Tähän riittää jo oman ympäristömme tarkkaavainen havainnointi. Aika näyttelee esimerkiksi merkittävää roolia siinä, kuinka tulkitsemme katseen. Siinä missä lyhyt katse on neutraali, sekunnin murto-osan pidempi katseiden vaihto luo yhteisen merkityksellisen hetken kahden henkilön välille. Jonkin verran pidempi katsekontakti taas tuntuu jo tungettelevalta.

Vastaavasti, jos puhuja vaikkapa pitää poikkeuksellisen pitkän tauon kesken lauseen, asia kiinnittää välittömästi huomiomme ja oletamme usein ajattelemamme tauon johtuvan jostain ongelmasta. Tarkemmin asiaa tarkastellessamme, huomaamme tuon tulkinnan riippuvan siitä, kuinka automaattisesti huomaamme tauon pituuden ja vertaamme sitä tavanomaiseen tauon pituuteen. Saman mittainen tauko lauseen lopussa taas toimii usein retorisena tehokeinona, jota esimerkiksi Presidentti Barack Obama käyttää toistuvasti.

Tämä näyttely, johon pääsin ilokseni muutama päivä aiemmin tutustumaan, ei tarjoa vastauksia kysymykseen “Milloin on Nyt?” Itse asiassa yksiselitteisen vastauksen antaminen tähän kysymykseen lienee mahdotonta, sillä vastaus riippuu merkittävällä tavalla erilaisista aikakäsityksistä.

Sen sijaan näyttelyn työt kutsuvat pohtimaan ajanpulmaan ja erityisesti subjektiiviseen aikaan liittyviä ilmiöitä ainutlaatuisen monipuolisesti. Pilaamatta liikaa töiden tarkastelun tuomien oivallusten iloa ja riemua, mainittakoon, että näyttelyn työt kiinnittävät huomion esimerkiksi siihen, kuinka aika tuntuu odottaessa hidastuvan, kuinka havainnot ulkomaailmasta tapahtuvat jälkijättöisesti, kuinka muistot muuttuvat joka kerta palauttaessamme ne mieleemme, kuinka aika paljastaa asioita omaan tahtiinsa, ja kuinka sosiaaliset tilanteet rakentuvat sanomattomien aikaa koskevien käytänteiden varaan.

Poikkeuksellisen inspiroivissa näyttelyissä meille katsojille heräävät kysymykset ja tekemämme tulkinnat kertovat vähintään yhtä paljon meistä ja ennakko-olettamuksistamme kuin itse töistä ja niiden tekijöistä.”

 

Valokuvassa etualalla Pekko Vasantolan teos Memorial (Most Googled Questions), 2019. Taka-alalla Jenni Eskolan teos Taitekohta, 2010. Saastamoisen säätiön taidekokoelma / EMMA Espoon modernin taiteen museo. Kuvaaja: Ville Mäkilä.

Milloin on nyt? -näyttely avoinna 19.1.2020 asti.

WAMin aukioloajat:
Ti 10:00 - 17:00
Ke - To 11:00 - 20:00
Pe - Su 10:00 - 17:00

Tietoa kirjoittajasta

Valtteri
Arstila
kollegiumtutkija
Turun yliopisto
Asiasanat: