Sotien kauhuja on kuvattu kaunistelematta jo pitkään. 1800-luvun alkupuolella Francisco Goyan (1746–1828) grafiikanlehtisarja Los Desastres de la Guerra kuvasi Napoleonin joukkojen Espanjassa tekemiä hirmutekoja, pyrkimyksenä oli nimenomaan vaikuttaa. Krimin sodasta (1853–1856) alkaen sotia on valokuvattu ja valokuvat Yhdysvaltojen sisällissodan (1861–1865) kuolleista sotilaista dokumentoivat sodan raakuuden uuden välineen luomalla tarkkuudella. Sen jälkeen melkein kaikki käydyt sodat on dokumentoitu tavalla tai toisella. Meillä on miljoonia dokumenttikuvia sodista. Vietnamin sota oli ensimmäinen televisiosota joka tunkeutui joka ilta uutisissa olohuoneisiimme ja tänä päivänä saamme päivittäin kuulla uutisia Syyrian sodan eri osapuolten julmuuksista. Julmaa kidutusta ja käsittämättömän raakoja teloituksia kuvaavia videoita jaetaan Youtubessa. Nämä kuvat ovat normalisoineet väkivallan osaksi meidän jokapäiväistä elämäämme, yhä uudelleen ja uudelleen.
Kuva yllä: Hodhayfa Salih, Put yourself in their place, 2017. Kuva Jonni Saloluoma.
Hodhayfa Salih pakeni sotaa Irakista Ukrainaan vuonna 2006. Kuultuaan, että hänen yhä Irakissa asunut veljensä oli tapettu, Salih alkoi käsittelemään taiteessaan kotimaansa tilannetta: sotaa, tapahtumia, jotka taiteilija on nähnyt omin silmin. Teokset ymmärrettiin kuitenkin Ukrainassa väärin, sillä niiden ajateltiin käsittelevän Itä-Ukrainan konfliktia. Venäläiset uskoivat Salihin olevan ukrainalaisten puolella ja Salih pakeni jälleen, päätyen lopulta Suomeen.
Kuvat kuolemasta viehättävät. Kuolema on ollut kuvataiteessa läsnä aina, samoin kirjallisuudessa. Vähintään puolet länsimaisesta kristillisestä taiteesta kuvaa hirveyksiä, kidutusta ja kuolemaa. Käytännössä joka päivä televisiossa meille kerrotaan tarinoita kuvitteellisista paikkakunnista, joissa tapahtuu epäilyttävän paljon murhia väkilukuun suhteutettuna (vähänkö pelottaisi oikeasti matkustaa Midsomeriin, St. Mary Meadiin tai Vigataan!) ja nämä murhakekkerit sekoittuvat hienosti television uutisviihteeseen.
Mutta samalla kuolema on etääntynyt arkikokemuksesta sairaaloihin, ja suhtautumisemme todelliseen kuolemaan on muuttunut oleellisesti. Yllättävän harva keski-ikäänkin asti ennättänyt on nähnyt livenä kuoleman tai kuolleen ihmisen. Kuolema on etäännytetty elämästämme. Ehkä tästä syystä todellisen, olemassaolevan henkilön viimeisten hetkien tai ruumiin kuvauksesta on taiteessakin tullut jonkinlainen tabu. Myös henkilösuojaa pidetään etenkin Pohjoismaissa tärkeänä, eikä tiedotusvälineissä ole enää tapana kuvata väkivaltatekojen uhreja, nimi mainitaan vain jos se katsotaan erittäin tärkeäksi. Myös museoalalle on viime vuosikymmenten aikana tullut käytännöksi, ettei ihmisten jäännöksiä esitetä enää näyttelyissä.
Sillä miksi, siinä missä elävän ihmisenkin keho, saisi kuollut ruumis tai kuva ruumiista olla alisteinen katseelle? Eikö ihmisellä ole oikeutta yksityisyyteen kuoltuaankin? Miksi kuva ruumiista saisi olla käyttökuva, tulonhankkimislähde? Vai onko tarkoituksena vaikuttaa? Osoittaa ihmisille sodan kauheus ja pyrkiä muuttamaan mielipiteitä? Muuttaa maailma? Oikeuttavatko sodan kauheus poliittiset/idealistiset aatteet tai ihan vain tiedonvälitys yksityisen ihmisen (luvattoman) käytön kuvamateriaalina? Ja onko sillä edes toivottua tehoa?
Amerikkalainen kuvantutkija, kirjailija ja esseisti Susan Sontag (1933–2004) kirjoitti kirjassaan Regarding the Pain of Others, 2003 sotavalokuvista, etteivät ne vaikuta meihin koska me ulkoistamme itsemme niistä, emmekä siksi voi tuntea myötätuntoa. Hänen mielestään valokuvat tai videokuvat eivät ole paras tapa lopettaa sotia ja hirmutekoja, sillä vaikka niillä on pysyvä shokkiefekti, ne eivät auta meitä ymmärtämään. Sontagin mukaan ymmärtämistä varten tarvitsemme tarinoita, narratiiveja. Pelkät kuvat tekevät jotain muuta: ne jäävät vainoamaan meitä. Eli jos haluamme todellisia ratkaisuja konflikteihin, meidän pitää ymmärtää ja siihen ei pelkkä kuva riitä – me tarvitsemme tarinan sen ympärille.
Voittajien tarinat, voittoparaatit ja muistomerkit on nähty ja kuultu. Voittaja kirjoittaa historian ja häviäjän ääni häipyy marssirumpujen pärinän alle. Sotapropaganda jatkuu rauhan aikana: vastustajan demonisointi vaihtuu oman puolen urhoollisuuden mainostamiseen. Ja sitten on sodan osapuoli, joka aina unohtuu: sivulliset siviiliuhrit. Mitä sota tarkoittaa heille, miten se koskettaa henkilökohtaisella tasolla? Miten kuvata hätää ja kauhua, inhimillistä katastrofia: sellaista josta ei voi puhua?
Ja jos me kerromme vain sodan kauhusta, tarina jää yksipuoliseksi. Meidän täytyy kertoa myös selviämisestä ja henkiin jäämisestä. En missään tapauksessa usko, että yksi taidenäyttely voi vastata kaikkiin näihin esittämiini kysymyksiin, saati pelastaa maailman ja lopettaa kaikki sodat. Mutta nykytaide voi antaa välineitä ympäristömme, yhteiskuntamme ja ihmisenä olemisen käsittelylle ja ymmärtämiselle. Tarkoituksena on kertoa tarinoita, jotka herättävät ajatuksia ja saavat toivottavasti ihmiset tiedostamaan sen mitä tapahtuu juuri nyt maailmalla – ja mitä me itse voimme tehdä.
WAMissa 5.10.2018 avautuvan Sisällissota -näyttelyn kuraattori Jonni Saloluoma pohtii kolmessa blogitekstissä taiteen etiikkaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa sekä sodan kauhujen kuvaamisen problematiikkaa. Tämä on tekstisarjan toinen osa.
