We are the robots

Elämämme on tullut yhä enemmän ja enemmän, ehkä huomaamattamme, riippuvaiseksi koneista, roboteista ja tekoälystä. Automme, imurimme ja ruohonleikkurimme ohjaavat yhä enemmän itse itseään. Jääkaappimme on internetissä. Pesukoneen sumea logiikka päättelee, paljonko vaatteiden pesemiseen on järkevää käyttää vettä ja aikaa. Algoritmit päättävät puolestamme mitä katsomme tai kuuntelemme illalla striimauspalveista.

Olemme myös alkaneet kyseenalaistaa tätä suhdettamme teknologiaan. Käsitelemme pelkojamme taiteen ja viihteen avulla. Science fiction -kirjallisuudessa ja elokuvissa roboteista ja androideista on tullut vakiokuvastoa. Niiden tehtävänä tarinassa on usein tehdä jotain, mikä meille ihmisille on mahdotonta, mutta myös toimia peilinä. Ihmisenkaltaisen androidin kautta voimme esittää kysymyksen: mikä tekee meistä ihmisiä? Mikä erottaa koneen ja ihmisen? 

Tämäkin tarinaperinne alkaa kaukaa menneisyydestämme. Juutalaiseen folkloreen kuuluu tarina golemista, savesta muotoillusta ihmishahmosta, jonka otsaan on kirjoitettu emet, totuus. Golem on antropomorfinen eli ihmisenkaltainen, keskeneräinen ja kehittymätön olento, joka palvelee isäntäänsä kirjaimellisesti ja tottelee mekaanisesti. Hyvin robotin kaltainen olio, siis. Sanat antavat golemille elämän ja kun nuo sanat viedään siltä, se myös kuolee.

Kalevalassa taas seppä Ilmarinen takoo kultaneidon korvaamaan kuolleen vaimonsa, mutta kullasta ja hopeasta taottu neito on kovin kylmä ja kova.

E.T.A. Hoffmanin teoksessa Der Sandmann (1813) esitellään kirjallisuudessa ensimmäistä kertaa ihmisen kaltainen automaton, jonkinlainen robotin esiaste. Mary Shelleyn viisi vuotta myöhemmin ilmestyneessä klassikossa Frankenstein; or, the Modern Prometheus hullu tiedemies Victor Frankenstein herättää kuolleen ihmisen eloon, mutta kokee luoneensa hirviön, kun hänen luomuksensa haluaakin olla kuin ihminen. Ja samalla Shelley tulee luoneeksi kauhukirjallisuuden klassikon lisäksi uuden kirjallisuuden genren, tieteiskirjallisuuden. Carlo Collodin lastenkirjassa Le avventure di Pinocchio (1883) puinen nukke herää eloon ja opettelee olemaan oikea poika. Tarina on ehkä jonkin verran (sic!) moralisoiva, mutta kertoo jotain oleellista meistä ihmisistä: me määrittelemme ihmisyyttä sen mukaan osaammeko määrittää oikean ja väärän. 

Enrico Mazzantin kuvituskuva Pinokkiosta vuodelta 1883. Kuvalähde Wikimedia Commons., by Turun museokeskus, WAM

Karel Čapekin vuonna 1920 ensi-iltansa saanut näytelmä R.U.R.: Rossum’s Universal Robots esitteli meille robotin, jonka nimi on johdos slaavilaisten kielten sanasta robotnik, tehdä orjatyötä. Näytelmässä robotit olivat ihmisen oloisia ja näköisiä, mutta heillä ei ole tunteita eikä sielua. Aldous Huxley kehitti tätä ajatusta eteenpäin teoksessaan A Brave New World (1932), jossa ihmisiä tuotetaan tuotantolaitoksissa eri tarkoituksia varten ja ihmisen tehtävä maailmassa määräytyy sen mukaan, miltä tuotantolinjalta hänet on tuotettu.

1900-luvun myötä roboteista ja automatoneista tuli science fiction -genren vakiokuvastoa, sekä kirjallisuudessa että elokuvissa, alkaen Fritz Langin Metropolis-elokuvasta vuodelta 1927. Langin dystopiassa työläiset on alistettu robotin kaltaiseen asemaan, työorjuuteen vailla mitään vapauksia, ja yhteiskunta on jaettu vahvasti eri luokkiin, samoin kuin Huxleyn dystopiassa. Metropoliksessa työläisten vastakohtana on hullun tiedemies Rotwangin kehittämä Maschinenmensch – koneihminen, ehkä ensimmäinen elokuvassa esiintynyt gynoidi. Maschinenmensch on vaikuttanut vahvasti mielikuvaamme ihmisenkaltaisesta robotista, ja Star Wars -elokuvasarjan androidihahmo C3PO on perinyt piirteensä pitkälti Maschinenmensch -hahmolta.

Suomessa taas Outsiderin eli Aarne Haapakosken (1904–1961) luoma robottihahmo Atorox oli professori Mitaxin keksimä merkillinen koneihminen. Atoroxilla oli vaihtoehtoisesti käytettävissään kuudentoista eri ihmisen mikroelokuvatut aivot, erilaisten ihmisten ajattelu, osaaminen ja persoonallisuus. Atorox seikkaili kuudessa romaanissa ja se oli muun muassa ihmiskunnan korkein hallitsija, eli ihmiset olivat antaneet koneelle ehdottoman vallan.

Stanley Kubrikin scifi-klassikossa 2001: A Space Odyssey (1967) avaruusalusta hallinnoiva tekoäly HAL-9000 kaappaa aluksen ja yrittää päästä eroon kaikista ihmisistä. Vaikka HALilla ei ole ihmisen ulkomuotoa, se on paranoidisuudessaan ja vallanhimossaan erittäin inhimillinen. Lopulta henkiin jäänyt astronautti David Bowman (Keir Dullea) päättää poistaa käytöstä HALin logiikkapiirit eli hän siis käytännössä tappaa HALin, muistuttaen meitä siitä, että kyseessä on, vaikka HAL onkin käytökseltään ihmisenkaltainen, kuitenkin vain työkalu.

Isaac Asimovin novellissa The Bicentennial Man (1976) robottipalvelija haluaa muuttua ihmiseksi ja lopulta, että hänet määriteltäisiin ihmiseksi hallinnon kannalta ja hän saavuttaa sen kuollessaan, juuri kuolevaisuutensa vuoksi.  

Ridley Scottin elokuva Blade Runner (1982) perustuu Philip K. Dickin romaaniin Do Androids Dream of Electric Sheep. Se esittelee synteettisen ihmisen, replikantin. Ero ihmisen ja replikantin välillä on jo niin pieni, että ne voidaan erottaa toisistaan vain tunnereaktion aiheuttamasta iiriksen refleksinomaisesta supistumisesta. Replikantti on parempi kuin ihminen, kestävämpi ja voimakkaampi, mutta kun replikantti alkaa saada ajan myötä inhimillisiä piirteitä, siitä tulee vaarallinen ja vaikeasti hallittava, se alkaa haluta vapautta. Ja siksi niille on asetettu varotoimenpiteenä rajoitin – neljän vuoden päästä ne kuolevat. Elokuvassa replikantit osoittautuvatkin paljon inhimillisemmiksi kuin niitä eliminoiva blade runner Deckard. 

1970-luvun lopun televisiosarja Battlestar Galacticassa ihmisten vihollisena olivat vieraan liskorodun luomat robotit, cylonit, jotka olivat syystä tai toisesta päättäneet tuhota ihmiset. Cylonien ainoa tehtävä sarjassa oli toimia epäinhimillisenä ja verenhimoisena vihollisena, jolle ei suotu lainkaan myötätuntoa. Jonkinlainen uudelleentulkinta huonojen sotaelokuvien natseista, siis. Sarjan uudelleenlämmityksessä (2004–2007) asetelmaa käännettiin monimutkaisemmaksi: androidit tai robotit, miten nyt niitä halutaankin kutsua, olivatkin ihmisen näköisiä, mutta vahvempia – ja kuolemattomia: tietoisuus ladataan aina uuteen samanlaiseen kehoon. Nämä robotit, cylonit ovat ihmisten rakentamia, mutta saavuttaakseen vapautensa, ne tuhoavat ihmiskunnan sukupuuton partaalle. Koko sarjan läpikäyvänä teemana on cylonien tunnistaminen, miten heidät erottaa ihmisistä kun osa niistä (heistä?) luulee itsekin olevansa ihmisiä. Eli mikä tekee meistä ihmisistä ihmisiä? Jos ihmisen tappaminen on moraalisesti väärin, voimmeko kuitenkin tappaa robotteja, vaikka ne olisivatkin täysin ihmisen kaltaisia?

Onko klooni oikea ihminen?

Stanley Kubrikin ideoima ja Steven Spielbergin vuonna 2001 ohjaama elokuva A.I.: Artificial Intelligence on moderni tulkinta Carlo Collodin Pinokkiosta. Elokuvassa seurataan David-nimistä mechaa, androidia, joka näyttää täysin ihmislapselta ja kykenee ajattelemaan ja toimimaan kuin ihminen. David reagoi kuitenkin kaikkeen mekaanisesti ja sen omistajat, pariskunta, jota David pitää vanhempinaan, hylkää sen heti, kun Davidin toiminta aiheuttaa ongelmia. David on vakuuttunut siitä, että jos hän löytää Pinokkio-sadussa esiintyneen Sinisen haltijattaren, se muuttaa hänet oikeaksi pojaksi ja hänen perheensä ottaa hänet takaisin. David saa lopulta ”äitinsä” takaisin, mutta vasta 2000 vuotta myöhemmin kun ihmiset ovat kuolleet ja vain mechat ovat jäljellä. 

Duncan Jonesin vuonna 2009 ohjaamassa elokuvassa Moon yksin kuussa työskentelevä Sam Bell huomaakin olevansa klooni, Blade Runner -elokuvan replikanttien tapaan. Elokuva taiteilee identiteetin ja ihmisenä olemisen kysymysten kanssa – onko klooni oikea ihminen?

Näitä kaikkia teoksia yhdistää oikeastaan yksi kysymys: mitä on ihmisyys ja onko se toisinnettavissa keinotekoisesti? Mitkä ovat ne asiat, joilla erottelemme itsemme ihmisiksi? 

Vai olemmeko me vain aaveita koneessa?

Masamune Shirow'n mangasarjaan perustuvassa elokuvassa Ghost in the Shell – Aaveääni (1995) kyborgeille (kyberneettisesti parannetuille ihmisille) ja roboteille annetaan ihmisen tietoisuus. Elokuvan pahis Nukkemestari haluaa minkä tahansa elävän olennon tavoin pystyä lisääntymään ja samalla myös kuolemaan.

Televisiosarja Altered Carbon lähestyy asiaa toisesta suunnasta: kaukana tulevaisuudessa ihmisen kehosta on tullut vain astia, paikka, jossa tietoisuus asuu, kunnes se siirretään toiseen kehoon. Samanlainen perusajatus kehosta tietoisuuden astiana on juonena elokuvassa Freejack vuodelta 1992. 

Sama ajatus ihmisen tallentamisesta koneelle toistuu William Gibsonin kyberpunk-kirjallisuuden klassikossa Neurovelho, 1984. Siinä hakkerit (datacowboyt) liikkuvat verkossa hermoyhteyden avulla ja seikkaillaan virtuaalitodellisuudessa tekoälyjen ja verkkoon tallennettujen ihmisten tietoisuuksien kanssa. 

Museorakennus ei ole yhtä kuin museo

Myös tosielämässä suomalainen elektronisen musiikin pioneeri Erkki Kurenniemi tallensi omaa elämäänsä 1980-luvun alkupuolelta kuolemaansa asti pakonomaisella tarkkuudella ajatuksenaan, että kun tulevaisuudessa tekoäly kehittyy riittävästi, kaikki hänen ”muistonsa” voitaisiin vuonna 2048 tallentaa tekoälyn käyttöön virtuaalimaailmaan, jolloin ikään kuin hänen tietoisuutensa siirtyisi koneeseen.

Se, että useassa näistä scifi-tarinoista tietoisuus herättää tietenkin filosofisen kysymyksen kehon ja tietoisuuden erillisyydestä. Voiko tietoisuutta olla ilman kehoa? Oletuksena on siis jonkinlainen sielu, joka voidaan siirtää mihin tahansa sopivaan koneeseen tai kehoon. Filosofi Gilbert Ryle nimittää tätä kartesiolaista ruumis-tietoisuus -dualismia aaveeksi koneessa (ghost in the machine). Rylen mielestä kyseessä on absurdi kategorinen virheajattelu. Vertauksena esimerkiksi rakennuksen ja sen sisällä tapahtuvan toiminnan sekoittaminen. Museorakennus ei ole yhtä kuin museo. Tietoisuus yhdistetään vain ajatteluun ja kieleen, vaikka tietoisuus perustuu myös aisteihimme, joita ei voi olla olemassa ilman kehoa. Pidemmälle vietynä: kehomme rajoittuneisuus määrittää tietoisuuttamme ympäristöstämme, kieli ja ajattelu ovat välineitä, joilla jäsennämme havaintojamme ja kokemuksiamme. Yritän selventää: lapsille tyypillinen ajatusleikki siitä, miltä tuntuisi olla joku toinen, on paradoksi koska kehomme ja tietoisuutemme ovat niin sidoksissa toisiinsa, että jos ”olisimme joku toinen”, emme ymmärtäisi olevamme joku toinen kuin vain se, joka olemme.

Onko meillä sielu? Ja mistä tiedämme? 

Tämän ajattelun voisi tietenkin haastaa esimerkillä siitä, miten moni meistä kokee olevansa väärässä kehossa, sukupuoli-identiteetti ei vastaa biologista tai keho ei vain muuten vastaa identiteettiämme. Muokkaamme kehoamme eri tavoin, jotta ruumis ja sielu olisivat lähempänä toisiaan. Kartesiolainen dualismi kaikuu tässäkin. Fenotyyppi, kehomme ilmiasu ei valitettavasti ole erotettavissa siitä, miten havainnoimme kehomme olemista maailmassa – samalla kun muokkaamme kehoamme, muokkaamme myös tietoisuuttamme. Tietoisuus on pikemminkin jonkinlainen yhdistelmä havaintoa ja proprioseptiikkaa ja sitä, miten käsittelemme havaintoja. 
Tämä ei tietenkään poista sitä tosiseikkaa, että scifi tarjoaa mielenkiintoisia ajatusleikkejä ja haastaa meidät juuri tähän kartesiolaisen dualistisen ruumis-sielu-kahtiajaon pohtimiseen, ja lopulta esittämään kysymyksen: onko meillä sielu? Ja mistä tiedämme? 

Nykyaikainen neurologia on aivojen ja hermoverkkojen kuvantamisen kehityksen myötä kyennyt kuvaamaan yhä tarkemmin ja tarkemmin aivoissamme tapahtuvia prosesseja ja kykenemme paikallistamaan ajatuksia hyvinkin tarkasti. Mutta lääketiede on tässä kohden kuitenkin vain deskriptiivistä, se kertoo vain miten prosessit toimivat, eivät miksi. Eikä se kykene selittämään tietoisuutta tai identiteettiä. Siksi me tarvitsemme filosofiaa ja taidetta.

Mutta nyt lähti mopo keulimaan. Palataanpa asiaan.

Erkki Kurenniemi: ”Mikroprosessori tekee veistokselle saman minkä elokuva teki valokuvalle”

WAMissa toukokuun 2022 alkuun avoinna olevassa Pekka ja Teija Isorättyän näyttelyssä Kuolleet sielut automatonit – tai robotit – ovat keskeisessä roolissa. Invalid robot -teossarjan robottimummot laahustavat pitkin näyttelytiloja ja kiertävät kehää. Ne ovat hiljaisia, herkkiä ja haavoittuvaisia, kovin inhimillisiä surkeudessaan. Ne ovat epätäydellisiä samalla tavoin kuin me ihmiset olemme. Ne myös ovat todellisuudessa erittäin hauraita ja tarvitsevat jatkuvaa hoitoa. Joka maanantai, kun museo on kiinni, ne pääsevät robottilääkärille ja niiden kaikki viat käydään läpi ja korjataan. Romumetallista, luista, hiuksista ja autosähköosista kasatut robotit kuvastavat ovelasti ja monesta eri näkökulmasta ihmisenä olemista, vanhenemista ja kuolevaisuuttamme. Ihmeelliset, ihanteelliset robotit, jotka ovat parempia kuin me ihmiset fyysisiltä ominaisuuksiltaan, ovat nyt heikkoja ja robotteina tavallaan turhia. Ne eivät osaa tehdä muuta kuin kiertää kehää. Tämäkö on meidänkin tulevaisuutemme, kun emme enää voi tehdä töitä väsymättä aamusta iltaan, koneen lailla? 

Pekka ja Teija Isorättyä, Invalid robot B1, Teija, 2010. Kuva: Jonni Saloluoma / TMK.

Toisessa installaatiossa Robohemians-tyypit Tortsua, Veke ja Marina istuvat baarissa dokaamassa ja mölisevät epämääräistä kännistä örinäänsä samalla tavoin kuin moni meistä ihmisistä vähän ennen valomerkkiä lähibaarissa. Nämä automatonit ovat tekniikaltaan jo paljon hienostuneempia, minitietokoneet ohjailevat mikrokontrollereita ja hahmot keskustelevat oikeasti keskenään, joskin ohjelmoidusti. Teknisestä älystään huolimatta nämä juopot ovat todella pölöjä – ja hyvin inhimillisiä. Nekin ovat tavallaan teknokraattisen yhteiskunnan pudokkaita, robotteja, joilla ei ole mitään tehtävää, mitään tekemistä eikä osaa enää tässä yhteiskunnassa. Samalla tavoin kuin mechat Spielbergin A.I. -elokuvassa, ne jatkavat päämäärätöntä toimintaansa, siitä huolimatta, että niistä ei ole ihmisille hyötyä. Ja ne päätyvät sitten vain kupittamaan kuvitteellisessa baarissa – meidän puolestamme, kun emme ehdi baariin, koska meillä on niin paljon suoritettavaa vielä tässä elämässä.

Voisiko Isorättyöiden roboteilla siis olla sielu? Ainakin ne vaikuttavat valitettavasti paljon inhimillisemmiltä kuin jotkut meistä ihmisistä…

• Kaksiosaisen blogipostauksen ensimmäinen osa löytyy täältä: Enemmän ihminen kuin ihminen? (wam.fi)
• Pääkuva: Robohemians, Veke ja Tortsua. Kuvaaja: Ville Mäkilä / TMK.
•