Hop to Hope, tai äärimmäisestä kriisistä äärimmäiseen tyyneyteen

”Olemme tässä yhdessä, tässä arpien keskellä, tässä esineiden maailmassa, tässä fyysisessä ja tilapäisessä taivaassa, joka niin usein vaikuttaa helvetiltä. Tärkeintä on ystävällisyys ja solidaarisuus. Tärkeintä on pysyä valppaana ja avoinna, sillä jos olemme oppineet mitään menneistä ajoista, se on se, että tunteen aika ei kestä.”

Sanat ovat Olivia Laingin kirjasta The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, ja ne tulivat mieleeni, kun mietin sopivaa aloitusta tekstilleni. Tässä tekstissä esittelen WAMx-näyttelysarjani. Kaikki alkoi sähköpostista, jonka sain WAMin näyttelyamanuenssi Anna Perälältä. Hän kutsui minut suunnittelemaan vuoden mittaisen näyttelysarjan WAMx-näyttelytilaan. Olisin viides vieraileva kuraattori. Anna kirjoitti: 

“WAMx-konseptissa on kyse lähinnä näkemysten laajentamisesta, uusien kuratointikäytäntöjen kehittämisestä ja kansainvälisten yhteyksien luomisesta. Valitsemme vuosittain teemamaan, johon keskitymme, ja josta etsimme uutta yhteistyökumppania. Pyrimme samalla myös antamaan vierailevalle kuraattorille ja taiteilijoille käsityksen suomalaisesta taidemaailmasta. Kaikissa näyttelysarjoissa on ollut mukana taiteilijoita sekä teemamaasta että Suomesta.”

Olin innoissani tästä avokätisestä tarjouksesta ja mahdollisuudesta vaihtaa tietoa taidekentän toimijoiden välillä, sekä museon aikomuksesta pysyä avoinna erilaisille äänille ja näkökulmille. Toisaalta taas suhtauduin hieman epäilevästi siihen, että keskittyisimme yhteen maahan. Tuntui avoimuuden vastakohdalta antaa kansalaisuuden tai valtioiden rajojen vaikuttaa taiteilijoiden valintaan. Epäilykseni häipyivät tavattuani WAMin upean tiimin ensimmäistä kertaa verkon välityksellä, ja otin kutsun mielelläni vastaan.

Se oli isoäidin henkilökohtainen hyppy kohti toivoa

Ja tässä sitä nyt ollaan: Hop to Hope -näyttelysarja koostuu viidestä toisiinsa nivoutuvasta yksityisnäyttelystä, joissa esitellään seuraavat taiteilijat: Rory Pilgrim, Mounira Al Solh, Iona Roisin, Home alone collective ja Afra Eisma. Näyttelyt kertovat yhteenkuuluvuudesta, ystävyydestä, rakkaudesta ja toivosta. Otsikko on peräisin Mounira Al Solhin tuoreesta dokumenttielokuvasta (2022). Elokuvassa hän seuraa arkea laitoksessa, jossa hoidetaan erityistä tukea tarvitsevia ihmisiä samaan aikaan, kun ympäröivä maailma hajoaa. Libanonissa sijaitseva laitos onnistuu pysymään avoinna huolimatta siitä, että pula kaasusta, polttoaineesta, vehnästä, vedestä ja sähköstä on pahimmillaan. Taiteilijan isoäiti perusti laitoksen vuonna 1959 tehdäkseen tilaa erityistarpeiselle pojalleen, jotta tätä ei jätettäisi yksin ja eristettäisi yhteiskunnasta. Se oli isoäidin henkilökohtainen hyppy kohti toivoa, ”hop to hope”.

Itselleni näyttelysarja on kuin pitemmälle aikavälille venytetty ryhmänäyttely tai viidestä esseestä koostuva kirja. Jokainen näyttely valottaa yhteisöllisyyden, ystävyyden, rakkauden ja toivon teemaa eri näkökulmasta, ja siirtymät näyttelyiden välillä luovat mielenkiintoisia yhteyksiä. Niistä jää paitsi, jos näkee näyttelyistä vain yhden. Sarja alkaa tietoisesti Rory Pilgrimistä, koska hänen työskentelytapansa on sarjan käsitteellinen lähtökohta. Liikutun aina hänen teoksistaan, joiden ytimessä on kuunteleminen ja tilan tarjoaminen muiden äänille.  

Rory Pilgrimin elokuva The Undercurrent (suom. pohjavirta) (2019) on luotu yhteistyössä kymmenen nuoren, Idahossa elävän ilmastoaktivistin kanssa. Siinä tarkastellaan intiimistä ja henkilökohtaisesta näkökulmasta niinkin maailmanlaajuista kysymystä kuin ilmastokriisiä. Mielestäni juuri tämä intiimi ja ihmisenkokoinen mittakaava tekee elokuvasta niin koskettavan; se on kuin ojennettu käsi, joka ohjaa katsojan sisälle ja tekee teemasta henkilökohtaisesti merkityksellisen. Uskon, että kaikki Hop to Hope -näyttelysarjassa esitettävät teokset tekevät samoin.

Pidä edellä mainitut teemat sydämessäsi ja mielessäsi, kun tutustut näyttelysarjan teoksiin. Vaihtoehtoisesti voit seurata sarjan toista punaista lankaa, joka liittyy kotiin ja inhimilliseen perustarpeeseen saada toisilta rakkautta, hyväksyntää ja huolenpitoa. Huomaatko jotain yhteistä siinä, miten Home alone collective -ryhmän Emma Sarpaniemi ja Adele Hyry valokuvaavat keskinäistä ystävyyttään zine-vihkosissaan ja miten Afra Eisman värikkäät teokset juhlistavat rakkautta ja yhteenkuuluvuutta? Entä käsittelevätkö Rory Pilgrim ja Mounira Al Solh elokuvissaan samankaltaisia kysymyksiä kuin Iona Roisin, joka kuvaa autistista veljeään elokuvassaan People assume I’m an only child (suom. ihmiset olettavat minun olevan ainut lapsi) (2017)? Roisin kysyy teoksessaan:

”Miten voin olla varovainen ja hellä, mutta silti rehellinen? Miten voin löytää tasapainon ja saada silti työni tehdyksi?” 

Olen syvästi kiitollinen taiteilijoille heidän teoksistaan ja siitä, että he tarjoavat näitä hyppyjä kohti toivoa. Rory Pilgrimin kappaleen sanoja lainatakseni näyttelysarjan teokset mahdollistavat siirtymisen äärimmäisestä kriisistä äärimmäiseen tyyneyteen:

”Koska haluan tuntea, haluan tuntea, haluan tuntea
Koska haluan tuntea, haluan tuntea, haluan tuntea
Koska haluan tuntea, haluan tuntea, haluan tuntea
Että kaikella on väliä
Äärimmäisestä kriisistä ja äärimmäisestä tyyneydestä
Äärimmäiseen palautumiseen
Maahan, äitiimme.” 
- Rory Pilgrim: MCMC

Teksti: Roos Gortzak, kuraattori